Flow
On niitä viikkoja, kun asiat sujuvat kuin tanssi. Palaset loksahtelevat kohdilleen ja aurinko paistaa. Tiedättekö, sellainen positiivinen flow. Mä tosin harrastan vähän sellaista vastakkaista flowta. Sellaista, jossa kompastellaan surkeasta sattumuksesta toiseen. Ja vieläpä sellaisia sattumuksia, jotka on ihan pölhöjä.
Vuosi sitten minulla oli kohtaaminen vaahteran kanssa kallioprojektin yhteydessä. Tästä viisastuneena opin lähestymään tuota puulajiketta varoen ja sieraimet supussa. Nähtävästi kuitenkin kohtaamisia voi sattua myös muiden puulajien kanssa, sen sain maanantaina todeta.
Päivä oli sujunut sisätiloissa nuhakuumeisen kymppiveen kanssa. Miehen tullessa kotiin päätin poistua happihyppelylle pihaan, jossa lehdet edelleen odottivat haravan lempeää kosketusta. Kohtuullisen nopeasti sain koivujen alta lehdet kasalle, ja aloin kärrätä kottikärryillä tavaraa kompostiin. Sitten piti ihan vain pikkaisen vielä kuopaista haravalla puun juurelta, että saisi viimeiset lehtikasat pois. Kävelin pari askelta ja tunsin piston -en sydämessäni- vaan silmässäni.
Olin kävellyt silmä auki suoraan koivunoksaan. Nähtävästi minulla ei ole olemassa minkäännäköisiä refleksejä silmän alueella, koska luomessa ei tässä tilanteessa tapahtunut yhtikäs mitään. Ei. Mitään. Siinä sitten hetken vuodattelin kyynelkanavani sisältöä lehtikasojen päälle ja kirosin kyvyttömyyttäni suorittaa yhtään mitään säheltämättä. Tämän jälkeen olen sitten näyttänyt siltä, että viikonloppu on ollut hyvinkin kostea ja railakas. Punaiset silmät kun kielivät yleensä vähän vähemmän terveellisestä elämästä.
Tiistaina pääsin töihin, kun mies jäi vuorostaan nuhanenän kanssa kotiin. Minä intoa ja suunnitelmia puhkuen marssin töihin. Enää tarvitaan vain muutama tuloste ulos kopiokoneesta, niin homma on kasassa. Niinhän mä luulin.
Olin juuri siirtynyt ihan kaikessa tulostamisessa turvatulostukseen, myös kaikenmaailman värityskuvaproggiksissa. Silloin voi olla paikalla, kun kone alkaa sylkeä ulos niitä papereita. Avasin tietokoneen, tein tarvittavat muutokset, säädin lajittelun, yksipuoliset sivut ja niin edelleen. Ja joka ainoa kerta, kun kipitin koneelta kopiokoneen luokse ja yritin saada masiinan tulostamaan paperit, kone vain poisti tulosteet muistista ja hiljeni. Viidennen yrityksen jälkeen tulostus alkoi vihdoin toimia, ja minä tuulettelin mielessäni omaa erinomaisuuttani.
Toki sitten, kun kone jatkoi paperien sylkemistä useamman minuutin ajan, aloin pohtia, mitä tämä "muutama tuloste" käytännössä tarkoitti. Olin luvannut kaikille kakkosten opettajille (Kyllä, olen taas vaihtanut koulua sisäilmaoireilun vuoksi ja vaikutan tällä hetkellä yhtenäiskoulussa. Mutta siitä tuonnempana.), että tulostan samalla heidän oppilailleen kaikille samat printit. Kymmenen kappaletta per oppilas. Luokassa noin kaksikymmentä oppilasta. Yhteensä kolme luokkaa. Minun pikainen tulostusprojektini käsitti siis 600 paperia. Ihmekös, että kone hetken veti henkeä ennen tätä urakkaa. Sitten kun vielä hoksasin, että sen viidennen yrityksen kohdalla olin unohtanut vaihtaa lajittelun oikeanlaiseksi, maljani oli ylitsevuotavainen. Voin kertoa, että kuudensadan paperin lajittelu uudelleen on tosi kivaa. Tosi.
Tämän reippaan työrupeaman jälkeen päätin jatkaa reipasta eloa ja reippailla salille reippailemaan. Himoitsemani rappuskone oli varattu, joten jäin kuntopyörän päälle kytikselle odottamaan rappusten vapautumista. Muutaman minuutin päästä tämä tapahtui, ja minä nopeasti hyppäsin kuntopyörän päältä kohti rappuslaitetta. Tosin hyppy jäi kohtuullisen vajaaksi. Tai siis sitä ei tapahtunut. Hetken haroin kohti uutta laitetta, ennen kuin tajusin, että homma ei etene. Tajusin olevani kiinni kuntopyörässä. Pohje oli kuin liimattu kuntopyörän polkimeen. Kumarruin tutkimaan tarkemmin ja huomasin, että jokin polkimessa oli lävistänyt uutuuttaan kiiltävät Biancaneven jumppatrikooni. Ja jumakauta, kun kerran jää kuntopyörän polkimeen kiinni, niin se tehdään sitten kunnolla! Siinä sain hyvinkin uutterasti pyöritellä housuja polkimen ympärillä, ennen kuin vapauduin. Irroittautumisen jälkeen huomasin polkimessa rautalanganpätkän, joka törötti polkimen reunasta esiin. Nähtävästi poljinta oli korjattu rautalangalla ja pää oli jätetty esille.
Olen yrittänyt hiljalleen kerätä itselleni vaatekaappiin kestäviä luottovaatteita, joilla on useampi käyttötarkoitus ja pitkä käyttöikä. Biancaneven pöksyt kun ei mene miksikään käytössä eikä pesussa, joten näistä trikoista suunnittelin itselleni hyvinkin pitkäikäistä kumppania. Rautalanka oli kuitenkin jopa näille housuille liikaa, ja suunniteltu yhteiselo tyssäsi alkuunsa. Ihan pikkasen otti päästä.
Kun menin ilmoittamaan henkilökunnalle, sain kuulla, että omalla vastuullahan täällä harjoitellaan ja hyvitykseksi voisin ottaa kahviosta jotakin. Sinänsä kiva, mutta kun kyseessä on sadankahdenkympin uudenkarheat housut, niin ihan ei energiapatukka mieltä parantanut. Kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta, otin kuvan rautalangasta ja lähdin purkamaan rappuskoneeseen ketutusta. Hetken päästä toinen työntekijä pyysi käymään vastaanotossa ennen lähtöäni. Siellä minulle tarjottiin kuukauden ilmaista treeniä. No, ei sekään kahdeksantoista euron arvoinen hyvittely lämmittänyt mieltäni, joten tästäkin tarjouksesta päätin kieltäytyä ja poistuin paikalta kotiin sadattelemaan. Niin, ja kirjoittamaan lafkan toimitusjohtajalle. Saa nähdä, onko hän samaa mieltä asiasta.
Ja pieni välihuomautus: Eivät muuten olleet ekat pöksyt, jotka ovat menneet tuossa paikassa rikki. Ensimmäiset onnistuin pukkarissa jollain ihmeen kaupalla pyöräyttämään pukukaapin lukon kielekkeessä, jolloin kielekkeen karhea pinta nappasi housujen takamuksen mukaansa ja repäisi peppuun kunnon palkeenkielen. Elämäni kohokohtia... Tässä tilanteessa kyseessä oli muutaman kympin erittäin pitkään ja hartaasti käytetyt halpispökät, joten silloin ei harmittanut kuin vähäsen. Enkä sanonut henkilökunnalle mitään, koska harvempi onnistuu hinkkaamaan pukeutumisprosessissa takapuoltaan lukkopesän kielekkeeseen. Luulen ehkä olevani ainoa tapaus.
Mutta kaikkinensa, tämä viikko ei ole ollut ihan mun juttu. Tänään olen olen ainoastaan unohtanut lompakon kotiin apteekkireissulla (yllättäen tuli silmätippojen tarve...). Perjantaina kymppiveen luokan kioski, ja tuli luvattua itsetehtyjä marenkihaamuja sinne myyntiin. Ihan jäätävän hyvä idea.
Vuosi sitten minulla oli kohtaaminen vaahteran kanssa kallioprojektin yhteydessä. Tästä viisastuneena opin lähestymään tuota puulajiketta varoen ja sieraimet supussa. Nähtävästi kuitenkin kohtaamisia voi sattua myös muiden puulajien kanssa, sen sain maanantaina todeta.
Päivä oli sujunut sisätiloissa nuhakuumeisen kymppiveen kanssa. Miehen tullessa kotiin päätin poistua happihyppelylle pihaan, jossa lehdet edelleen odottivat haravan lempeää kosketusta. Kohtuullisen nopeasti sain koivujen alta lehdet kasalle, ja aloin kärrätä kottikärryillä tavaraa kompostiin. Sitten piti ihan vain pikkaisen vielä kuopaista haravalla puun juurelta, että saisi viimeiset lehtikasat pois. Kävelin pari askelta ja tunsin piston -en sydämessäni- vaan silmässäni.
Olin kävellyt silmä auki suoraan koivunoksaan. Nähtävästi minulla ei ole olemassa minkäännäköisiä refleksejä silmän alueella, koska luomessa ei tässä tilanteessa tapahtunut yhtikäs mitään. Ei. Mitään. Siinä sitten hetken vuodattelin kyynelkanavani sisältöä lehtikasojen päälle ja kirosin kyvyttömyyttäni suorittaa yhtään mitään säheltämättä. Tämän jälkeen olen sitten näyttänyt siltä, että viikonloppu on ollut hyvinkin kostea ja railakas. Punaiset silmät kun kielivät yleensä vähän vähemmän terveellisestä elämästä.
Tiistaina pääsin töihin, kun mies jäi vuorostaan nuhanenän kanssa kotiin. Minä intoa ja suunnitelmia puhkuen marssin töihin. Enää tarvitaan vain muutama tuloste ulos kopiokoneesta, niin homma on kasassa. Niinhän mä luulin.
Olin juuri siirtynyt ihan kaikessa tulostamisessa turvatulostukseen, myös kaikenmaailman värityskuvaproggiksissa. Silloin voi olla paikalla, kun kone alkaa sylkeä ulos niitä papereita. Avasin tietokoneen, tein tarvittavat muutokset, säädin lajittelun, yksipuoliset sivut ja niin edelleen. Ja joka ainoa kerta, kun kipitin koneelta kopiokoneen luokse ja yritin saada masiinan tulostamaan paperit, kone vain poisti tulosteet muistista ja hiljeni. Viidennen yrityksen jälkeen tulostus alkoi vihdoin toimia, ja minä tuulettelin mielessäni omaa erinomaisuuttani.
Toki sitten, kun kone jatkoi paperien sylkemistä useamman minuutin ajan, aloin pohtia, mitä tämä "muutama tuloste" käytännössä tarkoitti. Olin luvannut kaikille kakkosten opettajille (Kyllä, olen taas vaihtanut koulua sisäilmaoireilun vuoksi ja vaikutan tällä hetkellä yhtenäiskoulussa. Mutta siitä tuonnempana.), että tulostan samalla heidän oppilailleen kaikille samat printit. Kymmenen kappaletta per oppilas. Luokassa noin kaksikymmentä oppilasta. Yhteensä kolme luokkaa. Minun pikainen tulostusprojektini käsitti siis 600 paperia. Ihmekös, että kone hetken veti henkeä ennen tätä urakkaa. Sitten kun vielä hoksasin, että sen viidennen yrityksen kohdalla olin unohtanut vaihtaa lajittelun oikeanlaiseksi, maljani oli ylitsevuotavainen. Voin kertoa, että kuudensadan paperin lajittelu uudelleen on tosi kivaa. Tosi.
Tämän reippaan työrupeaman jälkeen päätin jatkaa reipasta eloa ja reippailla salille reippailemaan. Himoitsemani rappuskone oli varattu, joten jäin kuntopyörän päälle kytikselle odottamaan rappusten vapautumista. Muutaman minuutin päästä tämä tapahtui, ja minä nopeasti hyppäsin kuntopyörän päältä kohti rappuslaitetta. Tosin hyppy jäi kohtuullisen vajaaksi. Tai siis sitä ei tapahtunut. Hetken haroin kohti uutta laitetta, ennen kuin tajusin, että homma ei etene. Tajusin olevani kiinni kuntopyörässä. Pohje oli kuin liimattu kuntopyörän polkimeen. Kumarruin tutkimaan tarkemmin ja huomasin, että jokin polkimessa oli lävistänyt uutuuttaan kiiltävät Biancaneven jumppatrikooni. Ja jumakauta, kun kerran jää kuntopyörän polkimeen kiinni, niin se tehdään sitten kunnolla! Siinä sain hyvinkin uutterasti pyöritellä housuja polkimen ympärillä, ennen kuin vapauduin. Irroittautumisen jälkeen huomasin polkimessa rautalanganpätkän, joka törötti polkimen reunasta esiin. Nähtävästi poljinta oli korjattu rautalangalla ja pää oli jätetty esille.
Olen yrittänyt hiljalleen kerätä itselleni vaatekaappiin kestäviä luottovaatteita, joilla on useampi käyttötarkoitus ja pitkä käyttöikä. Biancaneven pöksyt kun ei mene miksikään käytössä eikä pesussa, joten näistä trikoista suunnittelin itselleni hyvinkin pitkäikäistä kumppania. Rautalanka oli kuitenkin jopa näille housuille liikaa, ja suunniteltu yhteiselo tyssäsi alkuunsa. Ihan pikkasen otti päästä.
Kun menin ilmoittamaan henkilökunnalle, sain kuulla, että omalla vastuullahan täällä harjoitellaan ja hyvitykseksi voisin ottaa kahviosta jotakin. Sinänsä kiva, mutta kun kyseessä on sadankahdenkympin uudenkarheat housut, niin ihan ei energiapatukka mieltä parantanut. Kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta, otin kuvan rautalangasta ja lähdin purkamaan rappuskoneeseen ketutusta. Hetken päästä toinen työntekijä pyysi käymään vastaanotossa ennen lähtöäni. Siellä minulle tarjottiin kuukauden ilmaista treeniä. No, ei sekään kahdeksantoista euron arvoinen hyvittely lämmittänyt mieltäni, joten tästäkin tarjouksesta päätin kieltäytyä ja poistuin paikalta kotiin sadattelemaan. Niin, ja kirjoittamaan lafkan toimitusjohtajalle. Saa nähdä, onko hän samaa mieltä asiasta.
Ja pieni välihuomautus: Eivät muuten olleet ekat pöksyt, jotka ovat menneet tuossa paikassa rikki. Ensimmäiset onnistuin pukkarissa jollain ihmeen kaupalla pyöräyttämään pukukaapin lukon kielekkeessä, jolloin kielekkeen karhea pinta nappasi housujen takamuksen mukaansa ja repäisi peppuun kunnon palkeenkielen. Elämäni kohokohtia... Tässä tilanteessa kyseessä oli muutaman kympin erittäin pitkään ja hartaasti käytetyt halpispökät, joten silloin ei harmittanut kuin vähäsen. Enkä sanonut henkilökunnalle mitään, koska harvempi onnistuu hinkkaamaan pukeutumisprosessissa takapuoltaan lukkopesän kielekkeeseen. Luulen ehkä olevani ainoa tapaus.
Mutta kaikkinensa, tämä viikko ei ole ollut ihan mun juttu. Tänään olen olen ainoastaan unohtanut lompakon kotiin apteekkireissulla (yllättäen tuli silmätippojen tarve...). Perjantaina kymppiveen luokan kioski, ja tuli luvattua itsetehtyjä marenkihaamuja sinne myyntiin. Ihan jäätävän hyvä idea.
Kommentit
Lähetä kommentti