Suihkunraikas gerbiili joukkotappelussa

 Ne, jotka vähänkin ovat seuranneet meidän perheen touhuilua, ovat varmasti selvillä perheemme lisääntyneestä karvakorvavahvuudesta viimeisen vuoden aikana. Ensin viime kesäkuussa tulivat neljä gerbiilisisarusta ja joulukuussa saimme kaksi kanisisarusta. Meidän ihmislapset ovatkin olleet kovin vahingoniloisia kerratessaan iskälle, että meidän perheessä on nyt sitten YHDEKSÄN naispuoleista olentoa ja vain YKSI mies. Tämä on ollut heistä suunnattoman hauskaa.

Nämä meidän lemmikit ovat tuoneet yksilöllisiä piirteitään esiin hyvin eri tavoin. Esimerkiksi gerbiileistä Nuppu on aina ensimmäisenä hosumassa viikset täristen siellä, missä tapahtuu. Utelias luonne on ilmeinen. Lili taas ottaa varman päälle joka tilanteessa. Pieni jalka tömistää varoituksia hyvin herkästi sisarille, ja tyyppi vilahtaa salamannopeasti piiloon yllättävissä tilanteissa. Kutteri on vähän höpsähtäneen oloinen hösääjä (yllättäen meikäläisen oma gerbiili), joka sai nimensä uutterasta purun pupeltamisesta meille saapuessaan.

Hei! Mä olen Nimi. Tässä vaan katselen,
että mistä sitä karkaisi...
Ja sitten viimeisenä on Nimi. Ei todellakaan vähäisimpänä. Nimi on oman tiensä kulkija, joka vilahtaa karkuun heti, jos tilaisuus sille annetaan. Tämä käsitämätön houdini löytää tiensä ulos terraariosta paikoista, joista ei järjen mukaan gerbiili voi päästä. Nimi ei näköjään ajattele järjellä, koska ulkona se on ollut jo neljä kertaa. Jokaisen kerran jälkeen kattoa on vahvistettu. Ja ollaan oltu varmoja, että nyt sitten ei enää karkaa.

Kolmannen kerran jälkeen terran piti olla murtovarma. Mutta me aliarvioitiin gerbiilin älykkyys. Tämän huomasin siinä vaiheessa, kun suihkuhuoneessa suihkutellessani ammeen alta vilahti jalkoihin jotakin valkoista ja pitkähäntäistä. Taas ehdin vetäistä sellaisen yökköpaniikin, ennen kuin hoksasin, että Nimihän se siellä suihkutteli mun kanssa. Siinä vaiheessa, kun ammeen alle alkoi tulla vettä, oli gerbiili paniikissa juossut pois ja suoraan suihkun alle. Kyllä uitettu gerbiili on surkean näköinen.

Siellä me sitten suihkunraikkaina kirmattiin pitkin kylppäriä hetken aikaa, ennen kuin sain karkulaisen kiinni. Vihdoin sain sen maton avulla ansaan nurkkaan, ja sieltä poimin litimärän neitokaisen käteen. Heti kun palautin sen terraarioon, alkoi jumalaton juoksu pitkin poikin ja samalla Nimi hinkkasi itseään puruihin. Alkuun ajattelin, että yritti kuivata itseään, mutta jälkikäteen jäin pohtimaan, oliko tarkoituksena sittenkin saada itseensä tuttua hajua.

Gerbiilit kun tunnistavat toisensa hajun perusteella. Terraariossa touhutessaan ne aina tullessaan vastakkain pyyhkäisevät toisiaan vasten ja jakavat hajujaan. Jos toinen ei haisekaan tutulta, se on tunkeilija. Ja kun Nimi-parka suihkunraikkaana muutaman purusukelluksen jälkeen kipaisi tervehtimään Nuppu-siskoaan, sai se tervetulotoivotuksen sijaan selkäsaunan. Haju oli väärä ja tappeluhan siitä tuli.

Ei aikaakaan, kun hommaan liittyivät muutkin gerbiilit. Täytyy sanoa, että nämä eläimet todellakin osaavat tapella. Siinä on kyllä tosi kyseessä, kun gerbiilipallo vyöryy pitkin poikin terraariota. Ei auttanut muu kuin napata tappelupukarit pois terraariosta. Sen verran keskittyneitä olivat toistensa tappamiseen, että tällä kertaa sai tytöt poimia hyvinkin helposti. Jäin miettimään, että luonnossa tuollainen reviiritaistelu olisi oivallinen hetki saalistajalle. Sen ei tarvitsisi muuta kuin odottaa suu auki, että tappeleva pallo pyörisi suuhun.

No, kasvattajan ohjeiden mukaisesti laitoimme taistelijat samaan pieneen kantokoppaan, millä olimme ne kotiin tuoneet. Silloin kun joutuvat uuteen yllättävään pieneen tilaan, huomio kääntyy muuhun kuin reviirin puolustamiseen. Alkuun Nimi nökötti pienen kopan toisella puolella ja vastakkaisella puolella siskot rintamassa. Minä välillä otin Nimiä ja hieroin turkkiin terraarion purua, jotta saataisiin raukkaparka oikean hajuiseksi.

Valtakunnassa kaikki hyvin, tunkeilija ajettu pakoon. Eiku...
Tunnin päästä tilanne olikin sitten jo varsin sopuisa. Siskokset nakertelivat auringonkukansiemeniä vierekkäin ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aikaa oli kulunut sen verran, että hajuihin oli totuttu tai sitten purukylvyt olivat auttaneet. Taisi kolmikko selostaa polleana Nimille, että heidän terraansa tuli joku aivan uppo-outo tyyppi, jonka he sitten rökittivät yhdessä. Urpot.


Nupun voitonjuoma. Voitin tunkeilijan!


Ja sitten vielä. Mistä hitsistä tämä houdini oli tällä kertaa karannut? Pienen tutkimisen jälkeen selvisi, että aikamoinen Macgyver tuo pieni gerbiili on. Kahta terraariota yhdistää metallinen putki, jonka ulkopuoli on niin liukas, että gerbiilit eivät pääse kiipeämään sitä pitkin. Siksi olemme pitäneet terraarion toisella puolella vielä muovista kantta. Tämä pieni gerbiili oli huomannut, että putken kylkeen oli jäänyt tarralapusta liimaa, jota pitkin oli voinut hivuttautua putken kyljelle. Siitä oli sitten tehty jumalatonta kurotusta, että pääsisi puremaan reiän muovikanteen ja sitten jollain ilveellä oli vielä kurotettu reiän kautta ulos. Ihan käsittämätön elukka.

Tänään mies sitten askarteli useamman tunnin, ja nyt meillä on joka puolelle ulottuva metallinen kansi ilmareikineen. Jos se otus siitä saa itsensä läpi, minä luovutan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eläköön itsekeskeiset opettajaopiskelijat

Määrittämätön sopeutumishäiriö, somatisaatiotaipumus ja muita mukavia leimoja

Opettajat paskakuskeina