Essure removal

 (Sisältää kertomusta leikkauksesta. Jos et kestä puhetta verestä tai ladypartseista, lue omalla vastuulla)


Tällä viikolla loputtomalta tuntunut odotus päättyi. Vihdoinkin aikani Essureiden poistoleikkaukseen oli käsillä. Nyt en enää odottaisi, vaan jotain oikeasti konkreettista tapahtuisi.

Vaikka leikkausta odotti kovasti, niin kyllä ajatus nukutuksesta ja leikkauksesta myös pelotti. Leikkaava lääkärikin jo ensi tapaamisella kehotti varautumaan pitkään toipumisaikaan, koska elimistöni on ollut niin huonossa kunnossa jo pitkän aikaa. Tällöin voi toipuminenkin ottaa aikansa. Ei sitä voinut olla heikolla hetkellä miettimättä, että onko tässä nyt hyppimässä ojasta allikkoon ja pahentamassa tilannettaan. Mutta. Eipä sitä auta muuta kuin yrittää kaikkensa, että saisi elämänsä takaisin. Kuitenkin aika vahva fiilis oli, että tämä on se, joka nyt kropassa tekee tuhojaan. Vaikka ne yön epäröintihetket muuta väittivätkin. 

Leikkauspäivän aamuna kello herätti viideltä. Sairaalaan oli tunnin matka ja siellä oli oltava puoli kahdeksan. Myöhästyä ei saisi, mikään ei saisi vaarantaa leikkausta. Nyt kun jotakin oikeasti tapahtuisi! Samalla jännitti kovasti. Astma tuntui pahenevan päivä päivältä ja erilaiset allergiaoireet pahenivat samaa tahtia lääkityksestä huolimatta. En tosiaan ole millekään allerginen, mutta niin vain oireita oli alkanut yhtäkkiä tänä keväänä löytymään. Hirvitti, että suostutaanko minua tässä kunnossa nukuttamaan. Ja jos eivät nukuta, millä saavat leikattua. Ja jos allergia johtuu Essureista, tilanne vaan pahenee, jos ei leikata. Tätä kehää sitten ajatukset poukkoilivat vaihtoehdosta toiseen.   

Saavuin sairaalaan hyvissä ajoin. Mies oli kuskina, kun leikkauksen jälkeen tuo ajaminen ei taitaisi onnistua. Oli kovin epätodellista pukea sairaalavaatteet päälle ja ottaa esilääkitys. Nytkö se oikeasti tapahtuisi. Vähän oli leikkaussaliin mennessä olo, kuin kävelisi viimeiselle tuomiolle. Kun kömmin kapealle leikkaussängylle, alkoi ympärillä aivan älytön hyörinä. Asentoa korjattiin, lätkiä laitettiin päähän ja rintaan, käteen laitettiin tippaa ja kaikkea muuta mahdollista. Hirveä määrä ihmisiä oli huoneessa ihan minun leikkaukseni vuoksi. 

Tässä vaiheessa homma kävi sitten hyvinkin todelliseksi. Itkeminen oli ollut vaikeaa jo monta viikkoa, mutta nyt irtosi kyyneleet oikein hienosti. Siinä sitten vollotin ja säpsähtelin ihmisten hyöriessä ympärillä. Eräs hoitaja tuli viereen ja puristi rauhoittavasti olkapäästä. Olin äärettömän kiitollinen tästä. Nukutuslääkäri tuuppasi tipan kautta jonkun rauhoittavan, ja yllättävän äkkiä ei enää pelottanut yhtään. Siinä vain olin ja pyytelin anteeksi rasvattuja kasvojani. En ollut hoksannut, että unta seuraavat anturit kiinnitetään otsaan, joten kasvorasvan käyttämisen olisi voinut jättää tältä päivältä. En tajunnut, anteeksi.


"Huomenta vaan, leikkaus on ohi. Se meni oikein hyvin." 

Minä räpytän silmiäni ja rääkäisen: "Mitäh?" 

"Niin että leikkaus meni oikein hyvin ja nyt olet heräämössä."

 Yritän tajuta, mitä tapahtui. Minähän olin leikkaussalissa. Ei se voinut olla vielä ohi. Ei millään. Minä olen leikkaussalissa. "Enhän mä edes laskenut vielä", perustelen näkökantaani hoitajalle. Parikymppisenä kun olin umpilisäkkeen leikkauksessa, minua pyydettiin laskemaan kympistä alaspäin. Nyt en laskenut. Eivät ne voineet ehtiä vielä leikkaamaan, ei mitenkään voinut olla mahdollista. 

Hoitaja toistaa kärsivällisesti: "Kyllä leikkaus on ohi, ja olet heräämössä". 

Räpyttelen silmiäni uudelleen ja katson ympärilleni. Jaaha. Eri huone. Ei olla leikkaussalissa. 

"Oliko mulla hengitysputkikin?" varmistan vielä. 

"Kyllä oli hengitysputki, ja nyt se on jo otettu pois", hoitaja vastaa, edelleen niin kovin kärsivällisesti.

Tässä vaiheessa pää alkaa selvitä hieman paremmin ja tajuan, että leikkaus todellakin on ohi. Normaalisti nukkuessa on jonkinlainen käsitys ajan kulumisesta. Tietää, että aikaa on kulunut. Nukutuksessa tuota käsitystä ei todellakaan ole. Tuntui aivan siltä, että olisin ollut leikkaussalissa sekunteja sitten. Aivan hassua. Ja sitten tajuan. Nyt se on oikeasti ohi. Ihanaa!


Nopeasti olo alkaa olla todella virkeä ja pääsen pois heräämöstä. Sairaalahuoneessa syön ja juon hieman. Homma toimii hyvin, ja fiilis on tosi hyvä. Tippa poistetaan ja painelen hetken kämmenen päällä olevaa jälkeä. Vitsit, kun menee hyvin. Ajattelen, että olen ihan skarppina. Äkkiä sitä selviää niistä nukutusaineista. 

Hetken päästä hoitaja lähtee saattamaan vessaan käytävän toiselle puolelle. Kävely sujuu hyvin ja huojumatta. Vain toinen käsi tuntuu oudon lämpimältä. Vessan ovella käsi tuntuukin jo märältä ja siitä tippuu jotakin. Ensimmäisenä tulee mieleen, että joku on kaatanut päälleni jotakin. Katson kättä ja siitä valuu punaista. Verta. Tippahaava olikin alkanut vuotaa uudelleen. Uskomatonta vauhtia voi tuollaisesta pienestä reiästä tulla verta. Käytävä näyttää enemmän murhapaikalta kuin sairaalan käytävältä. Minä painan haavaa ja katselen kun hoitaja luuttua lattiaa puhtaaksi. Kauheasti tekisi mieli osoittaa, että tuolla ja tuolla on vielä. Päätän kuitenkin olla hiljaa, ja hoitaja hienosti löytää kyllä itsekin joka tipan. 

Kun verenvuoto on tyrehdytetty uudelleen, pääsen vessaan. Riisun sairaalakauhtanan alta housut ja istun. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, kuulen plumpsahduksen. Istun paikallani ja mietin, että mitä hemmettiä sinne pönttöön oikein putosi. Ensimmäisenä tulee mieleen kohtu, ja kurkkaan hätäisesti pönttöön. Ei ollut kohtu. Olivat näköjään laittaneet housuihin sellaisen uimapatjan kokoisen kuukautissiteen (kaikki synnyttäneet naiset tietävät nämä siteet) siltä varalta, että vuodan. Enkä minä todellakaan tajunnut, että se siellä housuissa oli. 

Nousin ylös ja arvoin hetken, uskallanko yrittää kumartua onkimaan sidettä pois pöntöstä. Päädyn perääntymään kopista ilman koukkimisia, meikäläisen tuurilla kun olisin ollut pää pöntössä ensimmäisen yrityksen jälkeen. Päätin mennä toiseen vessaan ja tunnustaa syntini hoitajalle käynnin jälkeen. Toisessa vessassa onnistui hommat oikein mainiosti. Lopuksi päätin käytellä käsisuihkua ja suorittaa freesaavan alapesun. Jotenkin onnistuin unohtamaan, että käsisuihkun nappi pitää irroittaa silloin, kun sen nostaa pöntöstä. Siinä hetken suihkuttelin seiniä ennen kuin tajusin, miksi alkoi sataa sisällä. Nähtävästi skarpista olosta huolimatta en tainnut vielä ihan täysillä valoilla ajella. 

Kovin oli noloa mennä kertomaan hoitajalle, että olin onnistunut tuhoamaan yhdellä vessareissulla KAKSI vessakoppia. Pyytelin anteeksi ja yritin selittää asiat järkevän kuuloisesti. Kuulin itseni lisäävän tämän järkevän selityksen loppuun: "... että jos teillä on lisää vessoja, niin voin kyllä tuhota ne samaan rahaan."  Onneksi hoitaja nauroi vain ja kävi siistimässä kopit. Minä taas seisoin työnjohtajanomaisesti vieressä katselemassa. 

Vessareissun jälkeen skarppi olo alkoi yllättäen haihtua ja väsymys alkoi hiipiä jäseniin. Sain kotiutuspaperit ja mies tuli hakemaan autolle. Päästiin kotimatkalle noin neljä tuntia sairaalaan tulon jälkeen. Kaikki kunnia tähystysleikkauksille ja päiväkirurgialle. 

Autossa nukahdin välittömästi. Välillä havahduin hirmuisen kovaan tarpeeseen sanoa jotakin. Yhtään en rekisteröinyt, mitä sanoin ja kenelle, mutta tulipahan sanottua. Jälkikäteen miehen mukaan olin puhunut hänelle ruotsia. Heitellyt ruotsalaisia sanoja muutaman kerrallaan ja jatkanut unia. Että joo, vahvat oli lääkkeet. 

Nyt leikkauksesta on kulunut kaksi vuorokautta. Olo on yllättävän hyvä. Ensimmäisenä päivänä suurin kipu oli solisluissa. Tähystysleikkauksissa vatsaonteloon laitetaan kaasua näkyvyyden parantamiseksi. Tämä ärsyttää palleaa ja pallean ärsytys säteilee hermon kautta hartioihin asti. Minun tapauksessani solisluihin. Todella epämiellyttävä kipu, kun yritti olla pystyasennossa. Onneksi se meni päivässä ohi. Nyt eniten särkee niskaa, joka johtuu liikunnan puutteesta. Haavat ovat arat, mutta kipu ei ole suurta. Toivottavasti toipuminen etenee edelleen yhtä hyvin.

Muista oireista. Kuusi vuotta kestänyt alavatsan paineentunne on hävinnyt. Alavatsa tuntuu kevyeltä. Vaikka haavoja särkee vähän, alavatsa on kevyt. Outoa. Lisäksi kasvoissa olleet ihottumapilkut ovat hävinneet lähes kokonaan. Enää ei nieluun valu limaa, eikä nenää tai kurkkua kihelmöi allergia. Muutenkin aika selkeä olo. Voi, kun tämä auttaisi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koulun koronapeli

Opettajat puun ja kuoren välissä

Ope ei tajua koronaa