Perhelomailua pohjoisessa ja kotoinen Houdini-gerbiili
Jumalattoman pitkän syksyn jälkeen vihdoin saapui se odotettu joululoma. Täytyy sanoa, että tuli tarpeeseen. Ihanaa oli olla perheen kanssa ja siis oikeasti vain olla.
Ennen joulua saimme perheenlisäystä kahden karvakorvan muodossa. Meille muutti Inari ja Ivalo. Naapurin Houdini-kani ja sen sisko. Joulun alla väsäsimme siis takapihalle häkkiä. Mahdollisimman pakovarmaa, ettei tämä yksi kahlekuningatar pääse sieltä karkaamaan.
Kohtuullinen häkistä tuli, mutta kesällä sitten on aikaa siistiä sitä kauniimmaksi ja ehkä vähän isommaksikin. Tällä hetkellä neliöitä on ehkä kahdeksan-kymmenen, ja kaneilla metsäpohjaa loikittavana, joten puuhaa kyllä riittää. Mutta kivahan se olisi, jos vähän tulisi lisää tilaa.
Meillä on nyt siis kuusi lemmikkiä. Neljä gerbiiliä ja kaksi kania. Minä antilemmikki-ihminen lepertelen iltaisin gerbiileille ja käyn ulkona rapsuttelemassa kahta töpöhäntää. Vietän keittiön ikkunan ääressä pitkiäkin hetkiä seuraten noiden pitkäkorvien touhuja. Eihän mun pitänyt tykätä lemmikeistä...
Gerbiileillekin tonttu toi lisätilaa. Aikaisemmin niillä oli kaksi terraariota yhdistettynä, ja nyt saatiin vielä kolmas terra, jossa on oma sokkelo. Se yhdistettiin metalliputkella kahteen aikaisempaan terraan. NYT on sitten tilaa!
Ainoa vain, että sokkelo on pystysuunnassa oleva lokerikko, jonka päältä gerbiilit yltävät nakertelemaan kattoristikkoa. Tämän ongelman ratkaisin peittämällä kattoristikon muoviset kohdat ohuilla ja laakeilla kivillä. Näin ei pienet nakertelijat pääsisi karkaamaan.
Rauhallisen joulun jälkeen suuntasimme uudeksivuodeksi kohti pohjoista ja Ylläksen rinteitä. Reissu oli mie-le-tön. Yksinkertaisesti elämys. Erityisesti öinen metsä satapäisen porolauman piirittämänä, #snowvillage ja lumiset maisemat tähtien valossa jäivät mieleen ihanina muistoina.
Toki me laskettelimmekin perheenä. Ja toki sekin oli hauskaa. Mutta toki taas se korkeanpaikankammo teki hommaan oman twistinsä. Maisemat olivat upeita, mutta kyllä se tuskanhiki vain pulppusi huokosista, kun korkealta piti lähteä laskemaan.
Yleensä siinä kävi niin, että muu perhe viiletti vauhdista nauttien omia menojaan ja meikäläinen aurasi polvet tutisten mäestä kaksi kolmasosaa, ennen kuin uskalsin oikeasti yrittää laskea. Vakiomantrani oli: "Äläkatsoalasenmätähänkuoleäläkatsoalasenmätähänkuole..."
En kuollut en, ja ylpeä olin itsestäni, kun yli kilometrin mäkiä laskin alas. Sen korkeimman huipun tosin valloitin gondolin avulla, mutta mitäpä pienistä. Sekin otti jo sen verran koville, että riitti minulle.
Ja uskokaa tai älkää, aion mennä uudelleenkin Lapin rinteisiin. Vaikka se on ihan hemmetin rankkaa voittaa se oma pelko, niin se on sen arvoista. Voidaan tehdä perheenä tätä ja lapsoset nauttivat yhdessäolosta.
Sitten tuli aika lähteä takaisin kohti arkea ja kotia. Edessä oli ainakin kymmenen tuntia ajoa plus tauot. Mukavaa perheen yhteistä aikaa ja silleen...
Viiden tunnin jälkeen äitini alias gerbiilivahti soitti ja kertoi hädissään, että löytää vain kolme gerbiiliä. Pohtimisen ja gerbiilien ulkonäön kuvailun jälkeen tulimme siihen tulokseen,että kyllä se taitaa olla Nimi, joka on karannut.
Äitini aloitti etsintäoperaatiot. Taktiikkoina olivat vaihtelevin ottein houkuttelu auringonkukansiemenillä, väijyminen, aktiivinen etsiminen, paniikinomainen konttaus ja alistunut odotus. Mikään ei tuottanut tulosta. Minä laittelin välillä uusia ideoita etsintätaktiikoihin ja äiti raportoi etsintöjen edistymisestä. Tai edistymättömyydestä.
Noin vuorokausi karkulaisen houdinitempusta olimme vihdoin kotona ja minä pääsin aloittamaan omat etsinnät. Olen opettanut gerbiilit siihen, että kun naksuttelen kieltä, tarjolla on auringonkukansiemeniä. Yleensä tämä ääni saa pitkähäntiin vauhtia, ja ne tulevat kiireellä syömään kädestä.
Nyt otin etsintöihin tämän houkuttelutaktiikan. Naksuttelin kieltä pitkään ja hartaasti, pyöritin kättä auringonkukansiemenissä ja tarjoilin niitä muille gerbiileille. Ja kas kummaa, hetken päästä kolahti pianon takana. Sitten häntä vilahti vuodesohvan taakse. Ei malttanut pieni karkulainen olla piilossa, muttei kuitenkaan uskaltanut tulla ihan viereenkään, kun ei ollut oma tuttu ja turvallinen terraario ympäristönä.
Minä aitasin vuodesohvan, vaanin ja hätyytin ja sain kuin sainkin karkulaisen kiinni! Raukka oli reissussa rähjääntynyt ja surkean oloinen. Taisi olla kova nälkä ja jano, kun oli päässyt laihtumaankin. Laitoin pikkuhoudinin takaisin terraan ja välittömästi alkoivat muut gerbiilit hoivata palautettua. Tulivat Nimin vierelle ja sukivat turkkia. Lopen uupunut seikkailija kävi juomassa ja meni heiniin nukkumaan. Uskolliset siskot vilistivät vierelle lämmittämään ja hoivaamaan. Ihania pieniä empatiapalloja!
Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja meillä on edelleen kuusi karvaista perheenjäsentä. Pakoaukko tukittiin niin hyvin, että uudet karkaamiset pitäisi olla mahdottomia. Tosin tiedä näistä meidän lemmikeistä, katoamistemput kun tuntuvat olevan niillä verissä...
Lemmikkitouhuja
 |
| Vasemmalla katoamistemppujen mestari Ivalo vieressään siskonsa Inari. |
Kohtuullinen häkistä tuli, mutta kesällä sitten on aikaa siistiä sitä kauniimmaksi ja ehkä vähän isommaksikin. Tällä hetkellä neliöitä on ehkä kahdeksan-kymmenen, ja kaneilla metsäpohjaa loikittavana, joten puuhaa kyllä riittää. Mutta kivahan se olisi, jos vähän tulisi lisää tilaa.
Meillä on nyt siis kuusi lemmikkiä. Neljä gerbiiliä ja kaksi kania. Minä antilemmikki-ihminen lepertelen iltaisin gerbiileille ja käyn ulkona rapsuttelemassa kahta töpöhäntää. Vietän keittiön ikkunan ääressä pitkiäkin hetkiä seuraten noiden pitkäkorvien touhuja. Eihän mun pitänyt tykätä lemmikeistä...
Gerbiileillekin tonttu toi lisätilaa. Aikaisemmin niillä oli kaksi terraariota yhdistettynä, ja nyt saatiin vielä kolmas terra, jossa on oma sokkelo. Se yhdistettiin metalliputkella kahteen aikaisempaan terraan. NYT on sitten tilaa!
Ainoa vain, että sokkelo on pystysuunnassa oleva lokerikko, jonka päältä gerbiilit yltävät nakertelemaan kattoristikkoa. Tämän ongelman ratkaisin peittämällä kattoristikon muoviset kohdat ohuilla ja laakeilla kivillä. Näin ei pienet nakertelijat pääsisi karkaamaan.
Ylläksen ihmeet
 |
| Lumikylän mielettömiä taideteoksia. |
Toki me laskettelimmekin perheenä. Ja toki sekin oli hauskaa. Mutta toki taas se korkeanpaikankammo teki hommaan oman twistinsä. Maisemat olivat upeita, mutta kyllä se tuskanhiki vain pulppusi huokosista, kun korkealta piti lähteä laskemaan.
Yleensä siinä kävi niin, että muu perhe viiletti vauhdista nauttien omia menojaan ja meikäläinen aurasi polvet tutisten mäestä kaksi kolmasosaa, ennen kuin uskalsin oikeasti yrittää laskea. Vakiomantrani oli: "Äläkatsoalasenmätähänkuoleäläkatsoalasenmätähänkuole..."
En kuollut en, ja ylpeä olin itsestäni, kun yli kilometrin mäkiä laskin alas. Sen korkeimman huipun tosin valloitin gondolin avulla, mutta mitäpä pienistä. Sekin otti jo sen verran koville, että riitti minulle.
Ja uskokaa tai älkää, aion mennä uudelleenkin Lapin rinteisiin. Vaikka se on ihan hemmetin rankkaa voittaa se oma pelko, niin se on sen arvoista. Voidaan tehdä perheenä tätä ja lapsoset nauttivat yhdessäolosta.
 |
| Valokuvat eivät kyllä tee oikeutta Lapin upeille maisemille! |
Nimi-gerbiilin variaatio Pako-sarjasta
Viiden tunnin jälkeen äitini alias gerbiilivahti soitti ja kertoi hädissään, että löytää vain kolme gerbiiliä. Pohtimisen ja gerbiilien ulkonäön kuvailun jälkeen tulimme siihen tulokseen,että kyllä se taitaa olla Nimi, joka on karannut.
Äitini aloitti etsintäoperaatiot. Taktiikkoina olivat vaihtelevin ottein houkuttelu auringonkukansiemenillä, väijyminen, aktiivinen etsiminen, paniikinomainen konttaus ja alistunut odotus. Mikään ei tuottanut tulosta. Minä laittelin välillä uusia ideoita etsintätaktiikoihin ja äiti raportoi etsintöjen edistymisestä. Tai edistymättömyydestä.
Noin vuorokausi karkulaisen houdinitempusta olimme vihdoin kotona ja minä pääsin aloittamaan omat etsinnät. Olen opettanut gerbiilit siihen, että kun naksuttelen kieltä, tarjolla on auringonkukansiemeniä. Yleensä tämä ääni saa pitkähäntiin vauhtia, ja ne tulevat kiireellä syömään kädestä.
Nyt otin etsintöihin tämän houkuttelutaktiikan. Naksuttelin kieltä pitkään ja hartaasti, pyöritin kättä auringonkukansiemenissä ja tarjoilin niitä muille gerbiileille. Ja kas kummaa, hetken päästä kolahti pianon takana. Sitten häntä vilahti vuodesohvan taakse. Ei malttanut pieni karkulainen olla piilossa, muttei kuitenkaan uskaltanut tulla ihan viereenkään, kun ei ollut oma tuttu ja turvallinen terraario ympäristönä.
Minä aitasin vuodesohvan, vaanin ja hätyytin ja sain kuin sainkin karkulaisen kiinni! Raukka oli reissussa rähjääntynyt ja surkean oloinen. Taisi olla kova nälkä ja jano, kun oli päässyt laihtumaankin. Laitoin pikkuhoudinin takaisin terraan ja välittömästi alkoivat muut gerbiilit hoivata palautettua. Tulivat Nimin vierelle ja sukivat turkkia. Lopen uupunut seikkailija kävi juomassa ja meni heiniin nukkumaan. Uskolliset siskot vilistivät vierelle lämmittämään ja hoivaamaan. Ihania pieniä empatiapalloja!
 |
| Ensin piiiiitkä hörppy vettä. |
Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja meillä on edelleen kuusi karvaista perheenjäsentä. Pakoaukko tukittiin niin hyvin, että uudet karkaamiset pitäisi olla mahdottomia. Tosin tiedä näistä meidän lemmikeistä, katoamistemput kun tuntuvat olevan niillä verissä...
 |
| Ja sitten siskojen hoivattavaksi heiniin. |
Kommentit
Lähetä kommentti