Paljon melua autosta

Minä ja autot. Meillä on jonkinsorttinen blokki, minkä vuoksi me ei yleensä ymmärretä toisiamme. Todennäköisesti auto on sitä mieltä, että vika on minussa, mutta minä olisin taipuvainen vastakkaiseen analyysiin. Ei niitä voi tajuta.

Mun nykyinen kultamuru on Opel Ampera, joka pääosin on ollut kultamuru. Välillä muru on ollut piru, mutta pääosin muru. Aamuisin tämä muru herättää minut ja naapuruston reippaalla hälytysäänellään, kun systemaattisesti unohdan, että latauspistokkeen saa ottaa irti vasta sitten, kun ovet eivät ole lukittuna. Muistan asian siinä vaiheessa, kun painelen hysteriapaniikissa avaimia, jotta saisin oven auki. Pahoittelut naapurit, yritän muistaa. Yritän. Kovasti.

Mun miehen muru oli vielä viime viikkoihin asti sininen auto, jonka merkkiä en muista. Mun uskollinen kumppani kivihommissa ja hulluissa Ikea-villityksissä. Ah, tuon auton kanssa tuli vietettyä kerta jos toinenkin tien päällä jos jonkinlainen lasti kyydissä. Todellinen kivikaveri.

Tällä sinisellä kumppanilla oli omalaatuisia tapoja. Avaimia piti osata nytkäyttää juuri oikealla tavalla käynnistäessä. Muuten sininen ei sanonut yhtään mitään. Tätä avainten nytkäytystaitoa harjoittelin kerran jos toisenkin. Tapana oli, että mitä useampi silmäpari oli hommaa katsomassa, sitä useampi yritys tarvittiin käynnistykseen. Mutta silti. Ihana ja uskollinen. Ainakin periaatteessa.

Pääsi vaan käymään niin, että ihana ja uskollinen alkoi käydä vanhaksi ja vähemmän uskolliseksi. Mies alkoi uskottomasti vilkuilla muita renkaita. Ja niinhän siinä kävi, että eräänä päivän mies tuli pihaan hieman nuoremman ja kiiltävämmän kanssa. Ja minä heitin haikeat jäähyväiset siniselle kivikaverilleni.

Nämäkin kivet pääsivät pihaamme uskollisen sinisen ansiosta.

Tämä uuden kanssa pääsin hieromaan tuttavuutta tänä viikonloppuna, kun mies meni Amperallani laskettelemaan ja minä heitin ysiveetä treeneihin miehen autolla. Ja siis Ampera ei lasketellut, jäi kuulemma parkkipaikalle.

Tämä kermankiiltävä piippailee paljon. Kun avaa ovet lukosta, auto kiljaisee avautumisen merkiksi. Kun päättää peruuttaa, varmuuden vuoksi se kiljaisee taas. Tämä auto tuntuu pitävän hyvinkin suurta meteliä itsestään. Aikamoinen ego, etten sanoisi.

Treenireissulla kävin saattamassa ysiveen hallille ja laahustin sitten takaisin autolle lepäilemään, kipeä kun olen edelleen. Painoin lukkonappia avaimista, lukkonappula hyppäsi ylös ja auto piippaili aukeamisen merkiksi. Ennen kuin piippaaminen loppui, olin jo ovenkahvassa kiinni, aukaisin oven ja kiipesin kiiltävän sisälle. Tämä oli virhe.

En tiedä, oliko tuollainen hätäily liikaa kiiltävälle vai eikö se vielä tunnistanut minua, mutta julmetusti se sitten suuttui. Auto alkoi kiljua ja heitti hätävilkut päälle. Minä istun autossa avaimet kourassa ja painelen niitä kaikkia nappuloita vuoronperään, että kiiltävä tajuaisi lopettaa. Ei tajunnut. Kiljui ja vilkutti. Uskokaa tai älkää, minä en kiljunut, vaikka mieli teki. Parkkipaikka oli sen verran täynnä, että sain kaikkien huomion ihanan autoni avulla.

Siinä minä istuin autossa, joka huusi ja vilkkui, enkä osannut tehdä enää mitään. Onneksi paikalle tuli erään toisen luistelijan isä, joka alkoi kanssani pähkäilemään, etttä miten tämä yli-innokas auto hiljennetään. Loppujen lopuksi kävi ilmi, että autosta poistuminen, ovien kiinni laittaminen ja lukitseminen hiljensi sen.

Selvästi kiiltävällä on pieniä vaikeuksia hyväksyä minua perheeseen. Ja sanottava on, että tämän jälkeen tunne on molemminpuolinen. Tästä lähtien täytyy kyllä aika varoen lähestyä tuota diivailevaa sumutorvea. Katsotaan, pystymmekö kesään mennessä luomaan sellaisen yhteyden, että pääsemme yhteisille hankintareissuille.

Niin, ja siitä uskollisesta sinisestä vielä. Se oli kuulemma harmaa. Mies sanoi, että ei ollut sinistä nähnytkään. No, uskollinen harmaa sitten. Tosiystävyydessä ei ulkonäkö ole merkityksellinen. Ja mulle se on aina uskollinen sininen.