Täydellinen aamu

 Mä vihaan aamuja. Lähes yhtä paljon kuin maanantaita. Aamuisin väsyttää, on kiire, tavarat on hukassa ja kaikki menee yksinkertaisesti pieleen. Aina. 

Olen aina ollut iltaihminen, iltaisin olen virkeimmilläni. Ihan parasta on vapaa aamu, jolloin voi herätä rauhassa, syödä aamupala kirjaa lukien tai lempiohjelmaa seuraten, yökkäri päällä. Ilman kiirettä ja pakkoa. Ja sitä hemmetin ketutusta, kun aikataulut ei kumminkaan pidä.

Kesälomaan mahtui monta ihanaa aamua. Tällä viikolla tämän perheen naiset palasivat karuun arkeen töiden ja koulun alkamisen merkeissä. Kasiveelle, joka on sielultaan osittain koira, tämä ei ollut ongelma eikä mikään. Hän herää loistotuulella ja pomppaa pystyyn kuvitteellinen häntä heiluen. Olenkin aina sanonut, että tämä tyttö ei nukahda. Hän vain menee hetkeksi pois päältä ja käynnistyy aamulla kuin tuliterä auto startatessaan. Ja sitten mennään taas. 

Kymppivee onkin sitten perinyt minun aamuvihani. Erityisen ihanaa on pakottaa itsensä aamulla ylös ja siirtyä sitten pakottamaan talon toista murmelia ylös sängystä. 

Asetelma, jonka olen kokenut aiemmin. Siskoni nimittäin oli myös tällainen aamumurmeli. Hänen herättämisensä lähenteli jo omaa taiteenlajiaan. Ja minä tätä lajia pääsin harrastamaan paljon, sen verran jännittäjäluonne kun olin lapsena. Siskon myöhästyminen olisi ollut jotain aivan kamalaa. Kerran jos toisenkin kipitin etukäteen pikkukuntamme koulubussin ovelle ja huokaisin hengästyneenä: "Mun sisko tulee ihan justiin, voisitko odottaa ihan vähän aikaa vielä?" Ja sieltähän sisko aina tuli, takki auki, kaulaliina liehuen ja reppu heiluen. Kiitos, sinä ihana koulubussin setä, joka kerta toisensa jälkeen meitä odotit. 

Ja nyt kun siskoni asuu ihan toisessa maassa, minä olen saanut ihan ikioman aamumurmelin. Hän osaa ihan yhtä lahjakkaasti murahdella, kääntää kylkeä, sanoa "ihan kohta" ja valittaa kylmästä. Kun pikkusisko pomppii ja höpöttää kaikesta mahdollisesta, tämä murmeli laittaisi maailman mutelle, jos voisi. Erityisesti tämän pikkusiskonsa. 

Alkuviikon mies oli vielä lomalla, joten sain työhönpaluuseen pehmeän laskun. Piti huolehtia vain itsensä töihin ajallaan. Tänään mies olikin jo ollut monta tuntia töissä, kun perheen naisväki aloitti aamunsa. Ja vastuu oli tällä äitimurmelilla. 

Olin valmistautunut huolella. Vaatteet olivat valmiina kaikille, reput ja työlaukut pakattuna olkkarissa, aamupalamarjat poimittuna ja aikatauluun lisättynä ekstravartin päälle vielä yksi säätövartti, koska.. No, meidän perhe. 

Olin luvannut saattaa kasiveetä pyörällä kouluun. Samalla pystyisin vähän katsomaan, miten se pyöräily sujuu. Tyttö kun on sen verran eläväinen, että jarrutukset ja käännöksetkin saattavat tapahtua sähäkästi. Että uskaltaako päästää itsekseen.

Kouluun pyöräilee rauhallisella tahdilla 10-15 minuuttia. Ajattelin varata aikaa puoli tuntia. Ja kun vielä lähtiessä tapahtuu aina kaikkea, niin päätin, että yritetään lähteä ulos ovesta 45 minuuttia ennen kellojen soittoa. Meidän perheen naiset kun hävittävät aikaa lahjakkaammin kuin mikään elävä olento tässä universumissa. Voitte kysyä vaikka mieheltäni. Hän vahvistaa, varmasti. Raukkaparka kun on sitä ihmislajia, joka olisi mielellään paikalla puolta tuntia ennen. Ja me muut kolistellaan paikalle viime tingassa tai tingan jälkeen. On sillä kestämistä. 

Herätys sujui hienosti, aamutoimet sujuivat hienosti, pukeminen sujui hienosti, tunnelma oli rauhallinen ja letkeä. Puoli kahdeksalta otimme ensimmäiset lähtöyritykset kohti ovea. Kellot soivat 8.15. 

Kasivee on lanseerannut perheeseemme käsitteen varapissa. Jos on juuri käynyt vessassa, sinne nähtävästi voi mennä vielä uudelleen juuri ennen lähtöä. Varuiksi. Että jos sattuukin tulemaan vessahätä seuraavan kolmen sekunnin sisään. Ja tämä varapissa suoritetaan oikeaoppisesti niin, että kun on puettu kengät, takki, kypärä/lakki, otettu reppu selkään ja astuttu ovesta yhdellä jalalla ulos, pyörretään kesken liikkeen takaisin vessaan varapissalle. Ja sitten kun toinen menee, niin toinenkin alkaa pohtia, että jos hänkin vielä käy. Seuraavaksi voittekin pohtia, että käykö meidän perheen tyttölapset A) hitaasti B) nopeasti vessassa. Vinkkinä sen verran, että vastausvaihtoehto B ei ole käytössä. A.R.G.H.

Varapissan, kännykänhaun ja lakinhaun jälkeen olimme kolmannen kerran ulkona ja pääsimme pyörille asti. Kun ekojen polkaisujen jälkeen vilkaisin kelloa, se oli 7.45. Aikaa oli hyvin, ennakoivan lisävartin  ja lisävartin ansioista. Olo oli kuin olympiavoittajalla. Muksut pääsivät koululle ajoissa ja minä takaisin kotiin rauhalliselle aamupalalle ja eväidenlaittoon ennen töihinlähtöä. 

Kotona heitin smoothieen banaania, marjoja, kaurahiutaleita ja hieman proteiinijauhetta korvaamaan loppuneen rahkan. Mietin hyväntuulisesti, kuinka sujuvasti aamu on mennyt ennakoinnin ja suunnittelun avulla ja tässä omahyväisyyden puuskassani ojensi käden kohti smoothiepulloa lisätäkseni sinne maitoa. Ja kolautin pullon maitopurkilla kyljelleen. 

Meillä on vanha valkoisella kuultolakalla lakattu mäntylattia, josta todellakin näki, minne mustikat ja mustaherukat litsahtelivat. Vaikka näin silmieni edessä aamulla evääksi koottavan lounassalaatin vaihtuvan hätäisesti kaapista napattavaan jogurttiin, oli minun alettava siivoushommiin. Muuten keittiön lattia olisi iltapäivästä sinipilkkuinen. Laskeuduin polvilleni keräämään ehjät marjat ja onnistuin asettelemaan vastarasvatut sääreni suoraan pudonneen proteiinijauheen ja kaurahiutaleiden päälle. Kuorinta kaupan päälle. 

Sitten ei ollutkaan enää rauhallista eikä hyväntuulista. Ehdin töihin jotakuinkin säälliseen aikaan vain huomatakseni, että unohdin kotiin kalenterin, läppärin ja työpuhelimen. Oli päässyt unohtumaan, että tein töitä vielä illasta ja otin siksi tavarat pois työlaukusta ja palautin ne siististi laukun viereen. Ja siitä sitten näpsäkästi nappasin laukun tavaroiden vierestä aamulla. Tällä peliliikkeellä huolehdin siitä, että päivä oli HANKALA. 

Mitä me tästä opimme? Älä IKINÄ ajattele, että hyvin menee. Ikinä. 

Huomenna uusiksi.