Odottavan aika

Olen aika varma, että olen joutunut jonkinlaiseen aikakapseliin. Tämä kapseli selvästi hidastaa aikaa. Kun arki muuttui tutkimus- ja lääkäriaikojen odotteluksi, päivät eivät vain etene. Viikko aikaa pään magneettiin, puolitoista ultraan, yli kaksi viikkoa sisätautilääkärille. Aamulla lasken päivät tuleviin aikoihin ja mahdollisiin vastauksiin. Aamupäivällä lasken, päivällä lasken, iltapäivällä lasken, illalla lasken. Ja kyllä, yöllä vasta laskenkin. 

Yöt ovat inhottavia. Silloin on pimeää ja hiljaista. Erittäin otollista aikaa miettiä, mitä kaikkea mahdollista voi kropastani löytyä. Kun ajatus riittävästi lähtee laukalle, sitä ehtii asetella pahanlaatuisia kasvaimia kohdusta aivoihin asti. Ehdinpä eilen suunnitella elämää jalka-amputaation jälkeen. 

Näiden worst case scenarioiden jälkeen palaan aina siihen ajatukseen, että mitä jos ei löydykään mitään. Mitä jos tämä laitetaankin masennuksen piikkiin turvotuksista ja kaikesta muusta oireilusta huolimatta? Mitä jos joudun toiminnallisten häiriöiden klinikalle tapausesimerkiksi ja Maria Nordinin kurssille löytämään onneni solutasolla? Mitä jos jään tällaiseksi huojuvaksi reppanaksi, jota katsotaan säälien ja vähän kieroon? Että tuossa menee se, joka kuvittelee itsensä sairaaksi. 

On sairauksia, joihin ei olla vielä keksitty syytä eikä hoitoa, ja ne hyvin helposti niputetaan mielenterveyskategoriaan. Ja jätetään hoitamatta, tai hoidetaan väärin. Mitä, jos minua ei pystytä tai haluta auttaa? Olenko työelämästä poisheitettävää materiaalia, kyvytön kuntoutumaan? Kun tuntee, että kropassa on jotain tosi pahasti vialla, niin pelottaa niin perhanasti, että sitä ei kuulla. 

Positiivista on, että elimistö on vähän alkanut tottua tähän uuteen tilanteeseen. Vaikka huimaa ja lihakset menevät hapoille pienemmästäkin käytöstä, pystyn kävelemään kotona lähes normaalisti. Sisällä onnistuu rappusissa jopa vuoroaskeleet hyvällä hetkellä. Keskivartalo jaksaa kannatella pysty- ja istuma-asentoa hieman pidempään. Seiniin törmäily on vähentynyt ja saan ruuan itse lautaselle. Tästäkin täytyy olla kiitollinen.

Erityisen iso juttu on ollut, että pystyn soittamaan pianoa muutaman minuutin kerrallaan. puolitoista vuotta sitten aloitettu harrastus on tullut todella rakkaaksi. Kun viime aikoina liikunta on käynyt hetki hetkellä vaikeammaksi toteuttaa, olen saanut hyvää mieltä soittamisesta. Joulukuun lopulla yritin soittaa, mutta käden lihakset menivät kramppiin hauista myöten, ja lihaksia pakottia pitkään soittoyrityksen jälkeen. Jopa kirjoittaminen sekä kynällä että koneella oli vaikeaa. Nyt pystyn jo kirjoittamaankin, mikä sekin on iso juttu. Kirjoittamisesta on tullut tapa saada päässä pyöriviä ajatuksia järjestykseen.  

Perjantaina pääsin soittotunnille. Mies vei autolla ovelle, minä köpötin sisään kasiveen kanssa ja istuin soittamaan. Kun kroppa ei kestänyt enää, vaihdettiin tytön kanssa vuoroa ja minä lepuutin lihaksia pöydällä maaten. Hetken päästä taas vaihto. Soittotunnin jälkeen köpötys autoon ja kotiin lepäämään. Sohvalla maatessa oli pitkästä aikaa valoisampi ja toiveikkaampi olo.

Tänään vein tytöt kouluun autolla. Kroppa kesti sen parin minuutin ajon. Olin niin onnessani, että pysähdyin naapurissa lumitöitä tekevän ystävän kohdalla leveä virne naamalla. Huomaatko hei, minä ajan autoa! Ja huomasihan se, ja oli onnellinen puolestani. Ystävät on tärkeitä. Tänään on ollut toiveikas olo niiden paniikkihetkien välissä, jolloin käyn läpi erilaisia tapoja kuolla tai rampautua.  

Aloin harjoitella Juha Tapion kappaletta Kelpaat kelle vaan. Sanat tuntuivat lohduttavilta:

 Hetken vielä tämä puoli maailmaa,

Hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
Hetki vielä kirkas aamu aukeaa

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

En tiedä, mitä Juha Tapio on tätä kappaletta kirjoittaessaan ajatellut. Minulle tämä tuo toivoa. Että joku päivä minäkin selviän tästä. Että joku pitää minua vielä kauniina. Että pidän itse itseäni kauniina. Että minusta on vielä johonkin. Minusta tulee vielä jotakin. Ja että jonain aamuna mä herään huomaamaan, että selvisin ja kelpaan mihin vaan.