Kohti valoa

Muistaako kukaan sitä tulppaanimainosta, joka yleensä alkoi pyöriä helmikuulla telkussa? "Avaa ovi kevääseen!" Minulle mainos on aina ollut merkki siitä, että kohta se helvetillinen pimeys loppuu ja mennään kohti valoa. Vihaan syksyn pimeyttä ja sadetta, inhoan sitä mustaa maisemaa ja väsymystä. Keväällä herään aina eloon aivan uudella tasolla. 

Tänä keväänä ei silmiin osunut enää tuttua mainosta, mutta äidiltä sain naistenpäivän tulppaanit ja pääsin aloittamana kevään odotuksen. Kovin tiukassa se tänä keväänä on ollut, kevään tuleminen. Lunta on tullut tupaan niin konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin. 

Tammi-helmikuu meni aikamoisessa epätoivossa. Lihaksien lakko oli niin kokonaisvaltainen ja lamauttava. Kun pienin askelin olo alkoi petraantua, tilannetta alkoi sekoittaa lihaksien vapina. Ihan kuin joku olisi ottanut kunnon otteen lantiosta ja ravistellut niin maan perusteellisesti. Sitä alkoi pakostakin pyöriä mielessä, että tätäkö tämä elämä sitten jatkossa tulee olemaan. 

Huumori on aina ollut minulle ylläpitävä voima. Niin tässäkin asiassa. Kun aloin olla siinä kunnossa, että pääsin vähän itsekin liikkumaan, huvitin itseäni sisäisellä formulaselostuksella köpöttäessäni kohti kohdetta. Kun ne rollaattorimummot ja kävelykeppipapat ohittivat minut, mielessäni kuului Matti Kyllösen innokas ja intensiivinen selostus ja äänitehosteena "WRUUUUUUUM!!!".  Selvästi tällä minun tallillani oli rengasongelmia, kun ohituksia tuli niin paljon. 

Tyttöjen kanssa olen ottanut hyppykisoja. Kun hyppy-yritykseni on näyttänyt lähinnä kaksivuotiaan yritykseltä irtautua maasta ilman sen suurempaa tulosta, on siinä tullut kikateltua kerran jos toisenkin. Tärkeänä olen pitänyt, että pelosta ja epävarmuudesta huolimatta saa nauraa, jos hassulta tuntuu. 


Paljon on tutkimuksissa saatu poissuljettua, erityisesti ne kuolemaan johtavat sairaudet. Vielä ei kuitenkaan ole tietoa, mikä tämän aiheuttaa ja tutkimukset jatkuvat. Jotain pientä löytyi sydämen ultrasta, minkä vuoksi pääsen myös sydänsairaalan vuosikontrolleihin. Vähän alkaa tuntua, että joku on erehdyksessä antanut mulle kahdeksankymppisen papparaisen kropan. Jos joku pappa huomaa olevansa kohtuullisen terveen nelikymppisen naisen kropassa, niin pyytäisin palauttamaan. Ei haittaa, vaikka olisi vähän krenkkakin, kunhan kiihtyisi kohtuudella ja pysyisi liikkeessä. 

Helpottavaa on kuulla, että en ole siirtymässä kohti sitä lopullista valoa. Että tämän pitäisi olla jotain vähemmän vaarallista. Helpottavaa on ollut myös se, että muutama viikko sitten olo alkoi mennä selvästi parempaan suuntaan. Helmikuussa alkanut vapinakin vaimeni melkolailla kokonaan. Aloin hiljalleen kokeilla, mitä pienet kävelyt tekevät ololle. 

Viime viikon maanantai oli tärkeä päivä, kun pääsin ihan itse kävelemään lähipuistoon ja takaisin. Matka oli 900 metriä ja aikaa meni 45 minuuttia. Olo oli taas kuin olympiavoittajalla. Seuraavana päivänä köpöttelin saman matkan jo 21 minuuttiin. Tällä viikolla olen päässyt jo kaksi parin kilometrin lenkkiä. Ja mikä tärkeintä, olen päässyt metsään kävelemään! Sinne olen kaivannut koko alkuvuoden. 

Kauppareissuilla ehdin jo tottua siihen, että minua tuijotetaan. Kun vapisee ja tutisee eteenpäin etanan vauhtia kärryihin nojaten, se herättää huomiota. Nyt viimeisellä kauppareissulla huomasin, että minua ei tuijoteta tai varota. Kävelyni alkaa muistuttaa sen verran tavallista, että en herätä huomiota. Se oli aika kova juttu.

Toki monenlaista vaivaa vielä löytyy. Aamuisin näytän neandertalinihmiseltä kasvojen turvotuksen vuoksi. Lihakset eivät edelleenkään kestä rasitusta ja päänsärky on päivittäinen vieras. Kädet ovat kömpelöt, ja astioita rikon aina muutaman päivän välein. Tänään sormista lipesi Ikean kulho. Yrittäessäni napata kulhon takaisin käsiin päädyin lyömään kulhon rikki käsieni väliin. Kuin ihmeen kaupalla selvisin vain yhdellä haavalla, eikä sekään ollut kovin suuri. 

Nyt tutkitaan, onko minulla mahdollisesti ollut joku kohtaus. Sen jälkeen tutkitaan jotain muuta. Tämä jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Nyt tämä on vähän helpompi kestää, kun ei ole niin riippuvainen toisista. Olen aina tottunut tekemään itse pyytämättä apua. Nyt, kun en tarvitse enää apua lääkärikäynteihin tai lähikaupassa piipahtamiseen, kaikki on helpompaa. Pystyn osallistumaan arjen pyörittämiseen edes jollakin tasolla. 

Toissaviikonloppuna vein tytöt treeneihin (silloin kun niitä vielä oli). Ajoin autolla puoli tuntia suuntaansa ja selvisin ihan hyvin. Mies varmisteli moneen otteeseen, että oikeastiko jaksat. Jaksoin.

Viime viikolla saatoin kasiveen kaverille kävellen noin sadan metrin matkan. Mies taas varmisteli, että oikeastiko jaksat. Kun ilmoitin jaksavani, käski soittaa, jos voimat loppuu. Eivät ne loppuneet. Selvisin. Jotain on mennyt parempaan päin. Nyt taas jaksan uskoa, että tämä joskus selviää ja saan itseni takaisin. Mulla on vielä paljon suunnitelmia tulevaisuudelle.  

   

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eläköön itsekeskeiset opettajaopiskelijat

Määrittämätön sopeutumishäiriö, somatisaatiotaipumus ja muita mukavia leimoja

Opettajat paskakuskeina