Tiedonjanoa ja itkublokkeja

Viime viikolla pääsin taas lääkäriin. Ylpeänä voin todeta, että pääsin sinne ihan itse. Ajoin itse, kävelin itse. Minä itse -vaihe selvästi menossa. Minut oli siirretty kokonaan apulaisylilääkärin potilaaksi, nähtävästi edellinen ei sitten enää keksinyt, mitä tehdä. Lääkäri kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan ihmiset, joilla on yliliikkuvat nivelet, oireilevat joskus sairauksia epätyypillisesti. Minulla kun tuota yliliikkuvuutta on, niin voi siis tällä tavalla vaikeuttaa diagnoosin löytämistä. Erikoista, en ollut ikinä ennen kuullutkaan.  

Taas käytiin läpi laboratoriotuloksia, tutkittiin, käytiin läpi oireita, katsottiin ottamiani valokuvia ja videoita ja selailtiin jopa aktiivisuusrannekkeen tietoja. Mitään selvää ei ole vieläkään löytynyt. Rautaa pitäisi saada imeytymään, nyt kokeillaan jotakin uutta tablettia. 80 euroa purkki, ihanan kallista. Jos tämä ei auta, pitää pohtia suonensisäistä. 

Ainoa, mihin lääkäri tarttui, oli uni. Jos aktiivisuusrannekkeen tiedot antavat yhtään viitettä todellisuudesta, syvän unen määrä on minulla aivan liian vähäinen. Kysyi, että väsyttääkö aamuisin. Totta hemmetissä väsyttää, kun silmät pitää kammeta väkisin auki. Ei auta mikään unen määrä. Seuraavaksi tutkitaan sitten unta. 

Nyt taas odottelen kutsua uusiin tutkimuksiin ja samalla lueskelen netistä, mitä sairauksia uniongelmien takana voi olla. Nyt täytyy jo myöntää, että alan olla aika väsynyt ja turhautunut tähän kaikkeen. Kerta toisensa jälkeen yritän sopeutua ja omaksua sen perusteella, mitä lääkärit lähtevät tutkimaan. Kerta toisensa jälkeen tämä ajatustyö nollaantuu, kun ei löydykään mitään. Sitten hetkellinen tyhjyys, kun ei tiedä, mitä seuraavaksi ja sen jälkeen uusi orientaatio uuteen suuntaan. 

On niin vaikeaa vain odottaa. Turhauttavaa. Asioihin perehtymällä yritän valmistaa itseäni kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin, ettei tule yllätystä. Ettei tule jostain takavasemmalta jotakin kökkelssönin oireyhtymää, joka on syypää kaikkeen. En halua mitään yllätysiskua. Haluan olla vähän edes hajulla, mitä voisi olla tulossa.

Toisaalta sitten taas olisin valmis ottamaan jo vaikka minkä kökkelssönin, kunhan tämä tilanne vain selviäisi. Ikinä en ole janonnut diagnoosia näin kiihkeästi. Tiedän, kuulostaa typerältä. Se ei tarkoita sitä, että haluaisin olla sairas. Mutta kun kroppa on ihan sekaisin, tietää, että jokin sen aiheuttaa. Helpompaa olisi, jos sille olisi nimi. Ja hoito. 

Mietin pitkään sitäkin, että kirjoitanko tästä sairastelusta blogiin. Että mitäs jos löytyykin joku supernolo diagnoosi, ja sitä ei haluaisikaan enää kirjoittaa. Joku maailman suurin peräpukama, mikä vie kolmasosan kehon verenkierrosta ja aiheuttaa oireilun. Tai se, ettei löydy mitään. Luulotautinen parka. Mutta sitten, tämä on mun blogi, mun elämä, mun muistot. Kirjoitan, koska se on minulle tärkeää. Ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita ja niiden kirjon esilletuominen on vain rikkaus. Ja ehkä jopa jonkinlainen apu jollekin. En ole koskaan harrastanut kiiltokuvaelämää, niin jatketaanpa samalla linjalla. 

Olen itkenyt yllättävän vähän tämän kaiken aikana. Yleensä olen tippa linssissä jos jonkinlaisen syyn takia, tarvitaan vain jotakin liikuttavaa. Nyt kun olisi aihetta itkuun, se ei tule. Tunnen sen kertyvän rinnan alle ja silmien taakse, mutta sinne se sitten jää. Yksin ollessa kasvot vääntyvät tasaisin väliajoin itkuun, mutta palautuvat hetken päästä takaisin. Se ei vain tule. En pysty tällä hetkellä itkemään tätä tilannetta.

Viimeisin itku tuli Prisman maustehyllyllä. Yksinäinen raakunapurkki oli pudonnut hyllyltä lattialle. Oli todennäköisesti pudonnut pohja edellä, kun lasipurkki oli pohjasta rikki. Siinä se lepäsi lattialla, yläosastaan täydellisenä, alaosa tuusannuskana. Ja minä pillahdan itkuun. Kun raakunapurkki ei saa ikinä olla raakunapurkki. Kun se tuosta siivotaan, se joutuu roskikseen. Eikä se ikinä saa olla se, mikä sen piti olla. Elämäni tähtihetkiä.