Risukasa

 Viimeiset vuodet ovat olleet aikamoista pyöritystä. Tekemistä on riittänyt ja iskuja sadellut. Työpaikat ovat vaihtuneet sisäilmaoireilun takia useampaan otteeseen ja tutustumista sekä totuttelua on saanut tehdä roppakaupalla. Toisaalta virkistävää on nähdä useamman koulun toimintatapoja ja luoda niiden sisällä omia uusia tapoja. Mutta kyllähän se jatkuva uusi vie myös voimavaroja. Varsinkin silloin, kun kroppa oireilee ja kiukuttelee. Tottuminen vaatii aikaa. 

Isoin isku on ehdottomasti ollut tyttäreni kiusaaminen. Se on nakertanut uskoani koulujärjestelmään, oikeudenmukaisuuteen ja siihen, että tässä yhteiskunnassa saa apua silloin, kun sitä tarvitsee. Me ei saatu. Jouduin kerta toisensa jälkeen vaatimaan, riitelemään, todistelemaan, taistelemaan, että ensinnäkin kiusaaminen loppuisi ja lastani kohdeltaisiin asiallisesti. Ja että hän saisi apua niihin traumoihin, joita tämä yhden lapsen suorittama kokonaisvaltainen piinaaminen aiheutti. 

Viime syksynä asiat lähtivät rullaamaan parempaan suuntaan. Tyttäreni sai apua ja hän on alkanut olla enemmän ja enemmän oma itsensä. Töissä olen saanut onnistumisen elämyksiä ja töitä on ollut mukava tehdä. Sitä ehti jopa ajatella, että mukavastihan tämä elämä tästä etenee. Että tämäkin risukasa saa sen oman päivänpaisteensa.

Kuitenkin pikkuhiljaa elimistössäni on tapahtunut jotakin outoa. Nämä oudot ovat tapahtuneet niin hiljalleen, että sitä ei ole osannut sen kummemmin rekisteröidä. Yhtäkkiä lenkkeily olikin raskaampaa, eikä jaksanutkaan tehdä asioita, mitä muutamaa viikkoa aiemmin pystyi tekemään. Yhtäkkiä leuan alle alkaa muodostua turvotusta. Yhtäkkiä nilkkoihin alkaa sattua niin, että täytyy nilkuttaa. Yhtäkkiä päätä alkaa särkeä, eikä se lopu. Yhtäkkiä nukahtaminen alkaa olla hankalaa. Yhtäkkiä silmäkulmiin alkoi kerääntyä turvotusta. Näitä yhtäkkejä alkoi kertyä. 

Joulu meni mukavasti perheen omia perinteitä noudattaen. Pääosin. Toki pientä jännitysmomenttia toi aatonaattoon uunin termostaatin rikkoutuminen niin, että uuni kärväytti kinkkuun oikein kauniin mustan paistopussikuorrutetun pinnan, ja kaupan päälle saimme tuvan täyteen savua. Aatonaattoillan vietin tyttöjen kanssa Prismassa leluhyllyjä tutkien miehen tuuletellessa kämppää asumiskelpoiseksi. Menihän se siinä. Onneksi aatto sujui hyvin, vaikka pukki peruikin viime hetkellä tulonsa, eikä uutta saatu. Tytöt olisivat perinteen takia halunneet pukin, mutta lahjat kuusen alla hävittivät sen viimeisenkin harmin mielestä. Oli kuulemma paras joulu ikinä. 

Joulun jälkeen oloon alkoi tulla aika monta yhtäkkiää lisää. Tapanin kauppareissun jälkeen huomasin kotipihassa, että en jaksakaan enää nostaa kauppakasseja autosta ulos. Lihakset vain kieltäytyivät toimimasta, eivät jaksaneet enää. Yhtäkkiä huomaan, että en jaksakaan nostaa lapsiani syliin. Kasiveen hyökätessä halaamaan kaadun seinää vasten. Yhtäkkiä äitiä pitääkin varoa, ettei satu. Yhtäkkiä huomaan, että en tunne enää nälkää enkä vessahätää. Yhtäkkiä en enää tiedäkään, onko vatsa täynnä tai tyhjä, mitään viestiä mihinkään ei tule. Yhtäkkiä tavarat ei pysy käsissä. Yhtäkkiä syke nousee suihkussa 120-140 välille ja hampaita harjatessakin hengästyy. Yhtäkkiä sitä alkaa olla hyvin hädissään, että mitä on tapahtumassa. 

Terveyskeskuksen lääkäri lähettää ensivilkaisun jälkeen suoraan ensiapuun kunnon romahtamisen vuoksi. Ensiavussa minua kärrätään pyörätuolilla, kun ei riitä voimat kävelemiseen. Kun on tarkistettu tulehdusarvot, sydänfilmi, perusverenkuva ja munuaisten toiminta lääkäri tulee tarkistamaan, että osaan edelleen irvistää, seurata sormea ja heiluttaa kieltä. Kun osaan, hän kysyy stressistä ja lähettää minut pyörätuolilla takaisin ulko-ovelle ei-päivystyksellisenä tapauksena. Diagnoosina väsymys. Väsymys!

Alan tajuta, että minua ei oteta tosissaan. Alan ymmärtää, että se viime vuoden masennusdiagnoosi saattaa nyt olla se, mikä pyörii päivystyslääkärin mielessä. Alan hätääntyä entistä enemmän. Muutama päivä ennen joulua olin vielä töissä, ja vajaa viikkoa myöhemmin minua työnnellään pyörätuolilla.  Eikä lääkäri jaksa kuunnella edes, että kerron oireeni loppuun. Olisin vahvasti sitä mieltä, että perheellinen työssäkäyvä keski-ikäinen nainen ei lähde huvin vuoksi päivystykseen lomanviettoon. Sinne mennään vasta sitten, kun on viimeinen hätä. Vaikkapa silloin, kun terveyskeskuksen lääkäri lähettää. 

Seuraavana päivänä aloitan puhelinrallin eri tahoille saadakseni jonkun ottamaan tilanteeni tosissaan. Jokainen taho käskee ensiapuun. Minä en halua mennä, koska siellä olen jo käynyt. Kukaan ei osaa auttaa, mutta kaikki ovat tasaisen pahoillaan puolestani. Työterveyden puolella sisätautilääkäri toteaa, että eipä sinua ensiapuunkaan voi laittaa, jos eivät sinne kerran huoli. Lähete erikoissairaanhoidon puolelle on laitettu, ei muuta kuin kotiin odottamaan. 

Nyt minulle on alkanut valjeta, että tämä prosessi on pitkä. Erikoissairaanhoidossa otetaan oireet tosissaan ja tutkitaan huolella. Tämä vie aikaa. Tutkimuksia tilataan ja aikoja annetaan sitä mukaan, kun kalenterista niitä löytyy. Niitä ei saa huomiselle eikä edes viikon päähän. Nyt ei ole kyse pikamatkoista, vaan maratonista. Tämä vie aikaa.

Odotellessa minä makaan sohvalla ja odotan, että tulee ilta. Ja kun tulee ilta, odotan, että jossain vaiheessa nukahtaisin ja tulisi aamu. Päivän lenkki on töpsöttely roskakatokselle. Ja sekin väsyttää. Samalla yritän tyynnyttää lasten pelkoja. "Eihän äiti sulla oo mitään vakavaa? Lupaatko, ettei oo?" Minä vakuuttelen, että kaikki on hyvin ja hyvät lääkärit nyt tutkivat. Että annetaan niille nyt vaan aikaa selvittää. 

Täytyy myöntää, että kyllä mua pelottaa aika paljon. Entä, jos onkin vakavaa? Entä, jos mua ei uskotakaan, hoidetaan masennuksena? Entä, jos jään tällaiseksi? Entä, jos en enää ikinä pysty juoksemaan? Entä jos tämä päänsärky ei koskaan helpota?  Entä, jos ei ikinä löydy mitään syytä? 

Toivon niin kiihkeästi, että saisin diagnoosin. Että olisi joku syy, ja siihen hoito. Samalla pelottaa niin pirusti saada se diagnoosi. Mutta pelottaa jäädä ilmankin. Äh.