Vuoristorata

 Nyt on kulunut yli kolme kuukautta leikkauksesta. Monet kevään oireista ovat jääneet taakse. Vapina ei ole palannut ja pärjään arjessa paljon paremmin. Allergialääkityksen pystyin lopettamaan muutama viikko leikkauksen jälkeen kokonaan ja astmalääkkeitä olen pystynyt vähentämään paljon. Pahimmassa vaiheessa astmaan kun oli jopa seitsemän eri lääkettä. Pääsen kävelyille ja kävinpä yhtenä päivänä pyörälenkilläkin. Ihana on jaksaa kantaa kauppakassit itse ja maidon saa alimmalta hyllyltä helposti nostettua kärryyn. 

Se euforia, mikä leikkauksen jälkeen valtasi mielen, on hieman laantunut. Tilalle on alkanut tuikahdella epävarmuutta, surua, vihaa, kiukkua, välillä myös epätoivoa. Vaikka olen ottanut todella isoja askelia toipumisessa, paljon on vielä jäänyt kroppaan. Tutkimukset ovat kesken edelleen ja mieltä kaivaa se, mitkä näistä oireista on tullut jäädäkseen.

Tällä hetkellä suurimmat ongelmat ovat vireystilan ylläpidossa. Väsymys on vieraana joka hetki, mutta välillä se iskee jumalattoman lujaa. Useimmiten tilanteissa, joissa minun tulisi olla hiljaa ja kuunnella. Jos en saa tehdä itse jotakin vireystilan ylläpitämiseksi, alan nukahdella. Suunnattoman rasittavaa. 

Toinen hankala ongelma on palautumattomuus. Tuntuu, että keho ei lepää milloinkaan niin paljon, että se palautuisi. Peräkkäisinä päivinä en voi lähteä kävelylle, koska lihakset eivät ehdi palautua. Jos yritän väkisin, jalat vain lakkaavat toimimasta. Tai sitten nilkkaan, jalkapöytään, lonkkaan, polviin tai lähes minne vain alkaa tulla yhtäkkisiä kipupistoksia. Sen jälkeen normaali kävely on hankalaa.  

Kaikki vaatii ennakointia ja huolellista valmistelua. Yöuniin suhtaudun lähes uskonnollisella kiihkolla. Ilman yhdeksän tunnin unia olen niin pihalla, ettei vuorovaikutus kanssani onnistu. Yhdeksällä tunnilla pärjään jotenkin, jos nukun päiväunet jossakin välissä. Elämääni rytmittää nukkuminen. Ihan kuin vauvoilla. 

Töihin palasin elokuun alkupuolella. Alkuun meni hyvin, mutta kropan kuormittuessa sitten vähän huonommin. Tämä keho ei vieläkään kestä normiarkea, ja kaikki vaatii suunnatonta ponnistelua. Erityisopettajan työssä on erittäin hankalaa, jos ei pysy hereillä kun pitäisi kuunnella. Kuvittelepa miltä tuntuisi, jos koulupalaverissa opettaja alkaisi vetää sikeitä, kun kerrot lapsesi kuulumisia. Noloa. 

Kaikkea pitää miettiä oman pystymisen näkökulmasta. Ja kun ei ole diagnoosia, on vaikea selittää ihmisille, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Kun töissä alan haukotella kesken palaverin, enkä enää saa mistään kiinni. Tai unohdan sanat, enkä muista enää puhuttua aihetta. Tai lakkaan huomioimasta kanssakeskustelijaa, kun kaikki energia menee hereillä pysymiseen. On hyvin hankalaa olla ammattilainen, kun keho ei suostu yhteistyöhön. Mä olisin ihan hyvä työssäni. 

Tällä viikolla oli 12-veen harrastuksen vanhempainilta. Mietin pitkään, osallistunko etänä vai uskallanko paikalle. Koska vanhempainillan jälkeen oli mahdollisuus päästä katsomaan treenejä, päätin mennä paikan päälle. Tarkoituksella menin mahdollisimman taakse, etten herätä huomiota, kun alan nuokkua. Paino sanalla kun. Varotoimenpide tuli tarpeeseen, kun lähes heti valmentajan aloitettua puhumisen alkoi väsymys iskeä päälle. Siellä sitten nuokuin ja haukottelin vedet silmissä ja toivoin, etten kovin paljon herätä huomiota. 

Minun pitäisi olla kiitollinen, että pystyn kävelemään. Että se vapina on lakannut. Että pärjään paremmin ja turvotuskin on laskenut paljon. Välillä muistankin olla. Läheskään aina en muista. Muistan vain, että olen ollut vahva, enkä ole enää. Olen pystynyt juoksemaan, enkä pysty enää. Olen pystynyt urheilemaan itselleni hien ja ihanan euforian tunteen, enkä pysty enää. Kaipaan niin hirveästi sitä ihanaa tunnetta, kun on väsynyt urheilusta. Etenkin niitä kertoja, kun on onnistunut puristamaan itsestään jotakin sellaista ulos, josta on itsekin hämmästyneen ylpeä. 

Kaipaan Taekwon-Doa, kaipaan potkimista. Kaipaan sitä tunnetta, kun jalka läsähtää mitsiin. Olin ihan ok peruspotkujen potkija. En mikään superlahjakas, mutta välillä onnistuin yllättämään voimantuotolla. 

Kaipaan sitä tunnetta, kun oma keho on luotettava. Vahva. En varmaankaan ollut erityisen vahva urheilupiireissä, mutta ikäisekseni naiseksi olin vahva. Kaipaan sitä, etten tarvitse apua lipaston siirtämiseen. Ja sitä, että voin kollegan puolesta siirtää hänenkin huonekalunsa. Äkkiäkös sitä. Mun keho oli vahvuudessa luotettava. Ja sinnikkyydessä. Yhdessä me saatiin paljon aikaan.

Taysin rullaportaat, aivan uusi kokemus. Aikaisemmin tänä vuonna kun minua on työnnelty pyörätuolilla hissiin. Edistystä on tapahtunut, vaikka välillä se on vaikea muistaakin. 

Tutkimukset jatkuvat edelleen, seuraavaksi laaja unitutkimus. Vietän sairaalassa vuorokauden, unta tutkitaan urakalla. En toivo mitään niin paljon, että jokin selitys tähän löytyisi sieltä. Ja joku apu. 

Mun pitäisi olla kiitollinen. Asiat on paremmin kuin keväällä. Mun pitäisi muistaa olla kiitollinen. Välillä muistankin olla. Sitten näen jonkun juoksemassa lenkillä, ja kateus puskee yli. Kyllä, olen äärettömän kateellinen. Minä haluan myös. Haluan niin hirveästi, että on vaikea kestää sivustakatsojan rooli. Ja sitten hävettää, että kadehdin. Ja sitten kadehdin lisää. 

Masennuskyselyssä kysyttiin, pelottaako tulevaisuus. Totta helvetissä pelottaa! Mitä, jos en pärjää töissä? Mitä, jos en enää ikinä saa urheilla? Mitä, jos mun lapset joutuu sietämään tällaista puolinaista äitiä vuodesta toiseen. Väsynyttä, unohtelevaa ja kiukkuista äitiä. Ne ansaitsisi parempaa. Ne kun on niin hirveän ihania lapsia. Ne ansaitsisi kiltin ja pitkämielisen äidin. Ei tällaista kun mä.