Eläimellistä menoa

Haikarat eivät oikeasti kuulemma kuljeta vauvoja ovien taakse. Se on vain satua. Hieman iski epäilys, että josko sittenkin on totta, kun taivaasta tipahti naapurin kynnysmatolle vauva. Juu, kyllä! Ihan oikea vauva. Tosin vauva oli toooosi pieni ja sillä oli pitkä häntä. Pienen pieni oravavauva. Viereen mätkähti myös toinen pieni, mutta tämä parka ei osunut yhtä onnekkaasti kynnysmatolle ja kuoli välittömästi. Jos oli haikaran tekosia, niin nyt ei mennyt nappiin eläinlaji eikä kuljetus.

Naapuri aikansa seuraili ja odotti, josko kuitenkin emo tulisi hakemaan. Että ehkä ei olisi kuitenkaan hänelle tarkoitettu tämä vauva. Emoa ei kuulunut eikä näkynyt. Pitkän aikaan tuollainen pieni rääpäle ei yksinään pärjää, joten huoli alkoi kasvaa. Naapuri soitteli eläinhoitolat läpi ja kyseli neuvoja. Haki netistä tietoa, kuinka hoitaa pientä oravaa, jos ei emo takaisin ota. Eikä emoa hakenut, joten naapuri haki.

Hoitolaan pientä parkaa ei otettu, joten naapuri alkoi keinoemoksi. Ilmoittipa tuoreelle isälle ilosanoman perheenlisäyksestä töihin: "Onnea, sinusta on tullut isä!" Siinä on voinut talon isäntä pohtia, että mitä siellä kotona on ehtinyt tapahtua sitten aamun. Lapsukaiselle annettiin nimeksi Jorma.

Tuollaista pientä ruttua on syötettävä kahden tunnin välein, koiranmaitovastikkeella ja vaikka millä. Pienellä ruutalla ja hellällä kädellä. Pissatettava ja kakattava. Jorma sai pesäkseen villasukan, jonne osasi ihan itse kömpiä. Reipas Jorma!

Sillä välin meillä minä kaivoin kalliota esiin ja nautin pihapuuhista. Talon takanurkan vieressä puuhastelin paljon. Joka-ainoa kerta, kun kävelin nurkan ohi takaovelle, lintu vetäisi kamikazelennot katolta ylitseni. Siinä aikani ihmettelin ja tein paniikkisyöksyjä säikähtäessäni, ennen kuin hoksasin lähteä selvittämään, mikä siellä katolla lintua niin kiinnostaa. Kuva räystäästä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Meillekin oli tulossa perheenlisäystä! Pesässä oli neljä pientä ja söpöä munaa. 

Aurinkoiset päivät seurasivat toisaan, mutta vähän kyllä huoletti, mitä tapahtuu pesälle, jos tulee rankkasade. Sadetta ei ollut onneksi luvattu, joten vielä pesällä oli aikaa. 

Pieni haappuvaappu.

Naapurissa Jorma jaksoi syödä jo tutista maitoa, ja keinoemo oli onnesta sykkyrällä. Hieman huolta herätti Jorman kovin vaappuva tyyli liikkua, mutta oletettiin sen johtuvan pienuudesta. Että jospa Jorma sitten alkaa liikkua paremmin, kun kasvaa vähän lisää. Tarkoituksena kun oli totuttaa Jorma luontoon, missä aikamiesoravien kuuluukin olla. Vielä Jorma ei ollut aikamiesorava, vaan ihan pieni haappuvaappu. 

Jorman leposija.

Ja sitten yhtenä yönä tuo pieni parka haappuvaappu hengitti kovin työläästi ja oli levoton pienessä sukkapesässään. Keinoemo ojensi kätensä tuolle pienelle luontokappaleelle ja viimeisillä voimillaan se vaappui keinoemonsa kädelle. Tunsi kai olonsa turvallisemmaksi lämpöisellä kädellä. Siinä hetken huokaili ja sitten henkäisi viimeisen kerran. Jormasta, pienestä haappuvaapusta ei tullutkaan aikamiesoravaa, vaan pieni ja lämmin muisto keinoemonsa mieleen. Jorma pääsi pipon sisään ja pipo kaivettiin syreenin juureen. 

Melkein kaikki jo maailmassa.

Samoihin aikoihin, kun Jorma pääsi syreenin juurelle, alkoi sadepilvet kerääntyä taivaalle. Meidän residenssissä iski huoli niistä pienenpienistä munista räystäänpäässä. Rankkasade kun täyttäisi räystäät ja pahimmassa tapauksessa hukuttaisi poikaset. Lievimmässäkin tapauksessa vesi kastelisi poikaset altapäin ja kylmettäisi ne. Uusi otettu kuva räystään sisältä näytti, että poikaset olivat alkaneet kuoriutua. 

Minä kyselemään neuvoja, ja sainkin niitä. Sain myös tietää, että kyseessä on harmaasiepon pesä. Linnunpesän siirtoa räystään alle laatikkoon voisi kuulemma kokeilla. Näin oli monta pesää pelastettu. Siinä vaiheessa sadetihku oli jo saavuttanut meidät, ja minä patistin miehen autotalliin laatikonrakennukseen. Laatikko saatiin seinään ja pesä siirrettyä. Siellä neljä pienenpientä nokkaa nousi äänettömästi kohti taivasta, kun pesä tärähti. Ja laskeutuivat takaisin sisarusten kylkiin, kun ruokaa ei tullutkaan. 

Sitten alkoi se jännittävin osuus. Löytääkö meidän sieppoemo uutta pesäpaikkaa. Minä seison sateessa takapihalla ja odotan. Ei mitään. Emoa ei näy. Tuollaiset vastakuoriutuneet kun eivät pidä ääntä, joten emo ei löydä kuulon perusteella. Ja kuulemma niin visuaalisia tyyppejä, etteivät huomaa katsella kauheasti ympärilleen, jos ei ääntä kuulu. Eli kaikista kurjimpaan vaiheeseen tuo sade tuli.
Minä taas soittelin ja kyselin neuvoja, että mitä tehdä, jos emo ei löydä pesää. Poikaset kun voivat kuulemma kylmettyä kuoliaaksi jo puolessa tunnissa, jos olosuhteet ovat riittävän epäotolliset.

Siinä kun juttelen vesisateessa asiantuntijan kanssa, huomaan, että sieppoemo lentää räystään luokse, pyörii siinä aikansa ja lentää pois. Ei ole löytänyt uutta paikkaa, vaikka siirtoväli oli vain 30 senttiä. Voi parkaa. Pesä täytyy siis palauttaa paikalleen, mutta jotenkin niin, ettei vesi pääsisi heti turmelemaan sitä.

Tähänkin ratkaisuksi löytyi kivet. Pesä oli aivan räystään päässä syöksyputken jälkeen, joten oli mahdollista yrittää estää vedentuloa sinnepäin. Lämmitin kiviä vedessä, että poikaset saisivat lisälämpöä pitkän yksinolon jälkeen. ladoin kiviä alle, että pikkusateet eivät nousisi pesään asti ja laitoin myös kiviä syöksyputken ja pesän väliin, jolloin vesi ei pääsisi kovin helpolla tulvimaan pesälle asti.

Ja ah, ei aikaakaan, kun sieppoemo vilahti pesälleen lämmittämään poikasia. Emo hyväksyi korotukset ja kiviesteet vieressä mukisematta ja minä huokaisin helpotuksesta.

Nyt on kulunut jo puolitoista vuorokautta muutosta, ja poikaset edelleen elossa. Siirtoa voi kokeilla uudelleen sitten, kun poikaset pitävät ääntä, jolloin emo löytää uuden paikan helpommin. Sitä ennen täytyy toivoa, että jättirankkasateet kiertävät meidän talon.

Vauva on vauva, oli se karvoilla, höyhenillä tai millä tahansa varustettu. Mä niin toivon, että nuo meidän höyhenvauvat selviäisivät.