Ei ole naista muistiin katsominen. Tai miestä. Tai ketään. Tai ainakaan mua.
Jatkuva sairastelu ja stressi on ottanut omansa, ja unohtelu ja asioiden sekoittaminen on tullut tutuksi. Aina toki olen ollut hajamielinen professori -tyyppinen tapaus, mutta näiden viime vuosien tapaukset ovat nostaneet käsitteen aivan nextille levelille. Töissä olen pystynyt aina pitämään palikat kasassa, mutta kotona sitten on pakka hajonnut.
Toki olen lääkärissäkin asiasta puhunut ja huoltani muistin toimimattomuudesta tuonut ilmi. Niinpä sitten tällä viikolla maanantaina pääsin/jouduin/mitälie kokemaan sellaisenkin tapahtuman kuin työkykyarvio. Sain ajan psykologille ja hän testasi, kuinka kognitioni ja muisti pelittävät.
Siinä kun istuin lappusten ja paperien edessä, mielleyhtymä omaan työhöni ja oppilastestaukseen oli ilmeinen. On sanottava, että jokaisen työkseen testaavan olisi hyvä edes joskus olla testattavana ihan vain kokeakseen, miltä se tuntuu. Kun ratkot siinä tehtäviä toisensa jälkeen tietämättä yhtään, miten on onnistunut. Aika kylmäävä tunne kaikkinensa. Tulee tahtomattaankin tutkittua testaajan ilmeitä, voisiko sieltä tulkita jotain omasta suoriutumisesta.
Lopputuloksena sain yhteenvedon: kognitioni ja muistitoimintoni testitilanteessa ovat erinomaisia ja tulokset ovat ikätasoa korkeammat. Kiva kuulla. Päässä ei siis kumise tyhjyys, vaan rattaat pyörivät edelleen. Toki psykologi sanoi, että määräänsä enempää kukaan ei pysty palloja pyörittelemään käsissään. Jos on liikaa tekemistä/pureksittavaa/stressiä, kenellä tahansa tulee muistin kanssa ongelmia. Vika ei siis ole minun päässäni, vaan tilanteessa. Lohduttavaa. Minä ja erinomaiset kognitioni marssimme oikein tyytyväisinä ulos huoneesta.
Tiistai ja keskiviikko menikin sitten omia kongitioitani ihaillen työtehtäviä tahkotessa ja hyvin sujui. Etäopetus on aika taiteilua monen palikan kanssa, ja kun päälle lisätään nuo omat kullanmurut omine tehtävineen, homma on ollut kohtuullisen työllistävää. Mutta selvisin, ja löysin sen työn ilon, mikä oli pitkään syksyllä kadoksissa. Bonuksena ihanaa on, kun päätä ei särje koulupäivän jälkeen. Sisäilmalle herkistyneenä kun reagoi niin hitsin helposti kaikkeen sisäilman muutokseen päänsäryllä.
Keskiviikkoillan pyhitin huolelliselle torstain suunnittelulle. Tarkoitukseni oli lähteä materiaalin hankinta- ja luovutusreissulle. Muutamien oppilaiden materiaalipuutokset vaikeuttivat kotiopiskelua ja tein alkuviikosta aikamoista salapoliisin työtä löytääkseni kaiken tarvittavan. Torstaille olin sopinut kellotetun autorallin pitstoppeineen ympäri kuntaa materiaalien keräykseen ja koululle sovin materiaalien luovuttamisajan ja muutaman muun ajan.
Tämän jälkeen toki oli pohdittava omien kupeiden hedelmieni omavaltaisen oppimisen mahdollisuudet sille aikaa, kun äiti vetää kirjarallia missä sun sattuu. Kirjoitin opettajan ohjeista yksinkertaisemmat ohjeet paperille. Lähetin linkit omiin kännyköihin. Etsin sivut valmiiksi ja pinosin päivän kirjat valmiiksi pöydille. Laitoin viestit tyttöjen opettajille, että tekevät yksinään ja saattavat soitella apua.
Kun kaikki oli valmiina puoli kahdentoista maissa yöllä, huokaisin tyytyväisenä ja avasin kännykän vilkaistakseni sitä viimeisen kerran ennen iltapuuhia ja nukkumaanmenoa. Ensimmäisenä kännykässä näkyi kalenterihälytys seuraavalle päivälle. Esikoisella lääkäriaika kello 10.30. Aivan eri paikassa kuin kaikki muut. Mies töissä. Isovanhempien apu ei tule kysymykseenkään, koska korona. Perua ei enää ehdi.
Siinä hetken kiroilen itsekseni, miksi kalenteri ei hälyttänyt asiasta aikaisemmin (laitan aina hälytykset yhtä ja kahta päivää ennen) ja miten ihmeessä ratkaisen homman. Lopulta päätän, että hieman myöhästytän koululle menoa ja tiivistän aamun materiaaliralliani. Lapset luonnollisesti mukaan autoon matkaan päiväksi ja miehelle viesti, että tulee hakemaan tytöt koulultani töiden jälkeen. Mies luonnollisesti nukkui jo, kun meni aamuyöstä töihin.
Aamu olikin sitten aikamoista säätöä, kun yritin kiinni vaikka ketä ja yritin saada aikataulut sopimaan. Pienemmällä neidillä on ollut jalkakipuja, ja hänelle kaivettiin keppi mukaan kävelyn tueksi. Ja miljoona muuta kivaa pikkujuttua. Kun vihdoin olimme eteisessä tekemässä lähtöä, ovikello soi. Oven takan seisoi nuohooja. Taas pieni hetki omalle henkiselle sadattelulle, että miksi tästäkään ei tullut kalenterimuistutusta (ehkä varmaan siksi, että sitä ei oltu laitettu kalenteriin) ja miten hemmetissä hoidan tämän ilman, että juuri muuttamani aikataulu kosahtaa alkuunsa.
Onneksi nuohooja oli rento mies, joka sanoi pystyvänsä nuohoukseen ilman meitäkin ja odotti ulkona, että minä työnnän tytöt ulos ovesta ja seuraan itse perässä. Kun yritin suu vaahdossa selittää takkojen olinpaikkaa, mies vain totesi rauhallisesti muistavansa paikat. Joko hän on nuohonnut meillä ennenkin tai sitten jätin meidän henkilökohtaisen stalkkerin meille kotiin pyörimään. Ihan sama, kunhan aikataulu ei petä.
Materiaalinhankintaralli autolla onnistui erinomaisesti, ja aloin jopa ajatella positiivisesti. Lääkärin parkkipaikalla olin hieman rehvakaskin, koska olimme etuajassa (ihmeellistä ja outoa). Kyllä mä hoidan tänkin päivän! Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin rehvakkuus rapisi odotushuoneen lattialle, kun selvisi, että tytön aika olikin ollut kello 9.30. Että näin. Taas pieni hetki sisäiselle raivohetkelle, lapset autoon ja kohti koulua.
Koululla uusi materiaalinhankintaralli käyntiin ja oppilaiden tullessa paikalle olin kuin olinkin valmiina. Turvaväliä noudattaen tavarat vaihtoivat omistajaa ja muutaman lisähomman jälkeen huomasin, että työpäivä olikin jo ohi. Mies oli hakenut lapset ja minä suuntasin kauppaan. Riskiryhmään kuuluvat vanhemmat tarvitsivat kaapintäydennystä, samoin meidän perhe. Kuusi ruokakassia, kuusi narsissia, 25 kiloa kaninruokaa ja neljä kiloa gerbiilipurua myöhemmin saavuin kotipihaan päivällisaikaan. Tajusin, että olin juonut aamupalaksi smoothien. Sen jälkeen ei mitään. Tuli nälkä. Ja jano.
Siinä kun ruokapöydässä vetelin oikeaoppisesti ruokaa pieninä annoksina (jäätävä kasa) sopivalla ruokailuvälillä (10h), tulin pohtineeksi, että missä helvetissä ne mun erinomaiset ja ikätasoa selvästi korkeammat muisti ja kognitiot nyt on. Jos mulla pyyhkii hyvin, niin miltä muilla mun ikäsillä näyttää? Meidän sukupolvi on tuhoon tuomittu, sanon minä.
Toki olen lääkärissäkin asiasta puhunut ja huoltani muistin toimimattomuudesta tuonut ilmi. Niinpä sitten tällä viikolla maanantaina pääsin/jouduin/mitälie kokemaan sellaisenkin tapahtuman kuin työkykyarvio. Sain ajan psykologille ja hän testasi, kuinka kognitioni ja muisti pelittävät.
Siinä kun istuin lappusten ja paperien edessä, mielleyhtymä omaan työhöni ja oppilastestaukseen oli ilmeinen. On sanottava, että jokaisen työkseen testaavan olisi hyvä edes joskus olla testattavana ihan vain kokeakseen, miltä se tuntuu. Kun ratkot siinä tehtäviä toisensa jälkeen tietämättä yhtään, miten on onnistunut. Aika kylmäävä tunne kaikkinensa. Tulee tahtomattaankin tutkittua testaajan ilmeitä, voisiko sieltä tulkita jotain omasta suoriutumisesta.
Lopputuloksena sain yhteenvedon: kognitioni ja muistitoimintoni testitilanteessa ovat erinomaisia ja tulokset ovat ikätasoa korkeammat. Kiva kuulla. Päässä ei siis kumise tyhjyys, vaan rattaat pyörivät edelleen. Toki psykologi sanoi, että määräänsä enempää kukaan ei pysty palloja pyörittelemään käsissään. Jos on liikaa tekemistä/pureksittavaa/stressiä, kenellä tahansa tulee muistin kanssa ongelmia. Vika ei siis ole minun päässäni, vaan tilanteessa. Lohduttavaa. Minä ja erinomaiset kognitioni marssimme oikein tyytyväisinä ulos huoneesta.
Tiistai ja keskiviikko menikin sitten omia kongitioitani ihaillen työtehtäviä tahkotessa ja hyvin sujui. Etäopetus on aika taiteilua monen palikan kanssa, ja kun päälle lisätään nuo omat kullanmurut omine tehtävineen, homma on ollut kohtuullisen työllistävää. Mutta selvisin, ja löysin sen työn ilon, mikä oli pitkään syksyllä kadoksissa. Bonuksena ihanaa on, kun päätä ei särje koulupäivän jälkeen. Sisäilmalle herkistyneenä kun reagoi niin hitsin helposti kaikkeen sisäilman muutokseen päänsäryllä.
Keskiviikkoillan pyhitin huolelliselle torstain suunnittelulle. Tarkoitukseni oli lähteä materiaalin hankinta- ja luovutusreissulle. Muutamien oppilaiden materiaalipuutokset vaikeuttivat kotiopiskelua ja tein alkuviikosta aikamoista salapoliisin työtä löytääkseni kaiken tarvittavan. Torstaille olin sopinut kellotetun autorallin pitstoppeineen ympäri kuntaa materiaalien keräykseen ja koululle sovin materiaalien luovuttamisajan ja muutaman muun ajan.
Tämän jälkeen toki oli pohdittava omien kupeiden hedelmieni omavaltaisen oppimisen mahdollisuudet sille aikaa, kun äiti vetää kirjarallia missä sun sattuu. Kirjoitin opettajan ohjeista yksinkertaisemmat ohjeet paperille. Lähetin linkit omiin kännyköihin. Etsin sivut valmiiksi ja pinosin päivän kirjat valmiiksi pöydille. Laitoin viestit tyttöjen opettajille, että tekevät yksinään ja saattavat soitella apua.
Kun kaikki oli valmiina puoli kahdentoista maissa yöllä, huokaisin tyytyväisenä ja avasin kännykän vilkaistakseni sitä viimeisen kerran ennen iltapuuhia ja nukkumaanmenoa. Ensimmäisenä kännykässä näkyi kalenterihälytys seuraavalle päivälle. Esikoisella lääkäriaika kello 10.30. Aivan eri paikassa kuin kaikki muut. Mies töissä. Isovanhempien apu ei tule kysymykseenkään, koska korona. Perua ei enää ehdi.
Siinä hetken kiroilen itsekseni, miksi kalenteri ei hälyttänyt asiasta aikaisemmin (laitan aina hälytykset yhtä ja kahta päivää ennen) ja miten ihmeessä ratkaisen homman. Lopulta päätän, että hieman myöhästytän koululle menoa ja tiivistän aamun materiaaliralliani. Lapset luonnollisesti mukaan autoon matkaan päiväksi ja miehelle viesti, että tulee hakemaan tytöt koulultani töiden jälkeen. Mies luonnollisesti nukkui jo, kun meni aamuyöstä töihin.
Aamu olikin sitten aikamoista säätöä, kun yritin kiinni vaikka ketä ja yritin saada aikataulut sopimaan. Pienemmällä neidillä on ollut jalkakipuja, ja hänelle kaivettiin keppi mukaan kävelyn tueksi. Ja miljoona muuta kivaa pikkujuttua. Kun vihdoin olimme eteisessä tekemässä lähtöä, ovikello soi. Oven takan seisoi nuohooja. Taas pieni hetki omalle henkiselle sadattelulle, että miksi tästäkään ei tullut kalenterimuistutusta (ehkä varmaan siksi, että sitä ei oltu laitettu kalenteriin) ja miten hemmetissä hoidan tämän ilman, että juuri muuttamani aikataulu kosahtaa alkuunsa.
Onneksi nuohooja oli rento mies, joka sanoi pystyvänsä nuohoukseen ilman meitäkin ja odotti ulkona, että minä työnnän tytöt ulos ovesta ja seuraan itse perässä. Kun yritin suu vaahdossa selittää takkojen olinpaikkaa, mies vain totesi rauhallisesti muistavansa paikat. Joko hän on nuohonnut meillä ennenkin tai sitten jätin meidän henkilökohtaisen stalkkerin meille kotiin pyörimään. Ihan sama, kunhan aikataulu ei petä.
Materiaalinhankintaralli autolla onnistui erinomaisesti, ja aloin jopa ajatella positiivisesti. Lääkärin parkkipaikalla olin hieman rehvakaskin, koska olimme etuajassa (ihmeellistä ja outoa). Kyllä mä hoidan tänkin päivän! Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin rehvakkuus rapisi odotushuoneen lattialle, kun selvisi, että tytön aika olikin ollut kello 9.30. Että näin. Taas pieni hetki sisäiselle raivohetkelle, lapset autoon ja kohti koulua.
Koululla uusi materiaalinhankintaralli käyntiin ja oppilaiden tullessa paikalle olin kuin olinkin valmiina. Turvaväliä noudattaen tavarat vaihtoivat omistajaa ja muutaman lisähomman jälkeen huomasin, että työpäivä olikin jo ohi. Mies oli hakenut lapset ja minä suuntasin kauppaan. Riskiryhmään kuuluvat vanhemmat tarvitsivat kaapintäydennystä, samoin meidän perhe. Kuusi ruokakassia, kuusi narsissia, 25 kiloa kaninruokaa ja neljä kiloa gerbiilipurua myöhemmin saavuin kotipihaan päivällisaikaan. Tajusin, että olin juonut aamupalaksi smoothien. Sen jälkeen ei mitään. Tuli nälkä. Ja jano.
Siinä kun ruokapöydässä vetelin oikeaoppisesti ruokaa pieninä annoksina (jäätävä kasa) sopivalla ruokailuvälillä (10h), tulin pohtineeksi, että missä helvetissä ne mun erinomaiset ja ikätasoa selvästi korkeammat muisti ja kognitiot nyt on. Jos mulla pyyhkii hyvin, niin miltä muilla mun ikäsillä näyttää? Meidän sukupolvi on tuhoon tuomittu, sanon minä.
Melkoista haipakkaa. Tsemppiä aikataulupalapeliin. 😅
VastaaPoistaKiitos! Todellakin palapeliä, ja aina joku pala hukassa. :D
Poista