Uusi normaali?

Tälla viikolla aloitimme koulumaailmassa paljon puhuttaneen lähiopetuksen koronarajoitusten varjossa, koulumaailman uuden normaalin. Se työmäärä, mikä näiden kahden viikon eteen on tehty, on aivan käsittämätön. Respektiä vain rehtoreille, aikamoisen rutistuksen olette tehneet. Kun tosiaan kaikki meni uusiksi.

Yleensä kouluvuosi aloitetaan kerran, elokuussa. Kun oppilaat astelevat ensimmäistä kertaa koulun pihalle, heitä odottaa tarkka suunnitelma, jossa on pyritty ottamaan huomioon jokainen luokka niin ryhmänä kuin yksilötasolla. 

Kesäkeskeytyksen aikana esimiehet ovat pohtineet mm. seuraavia kysymyksiä: Kuka opettaa kässyt ja miten ne sovitetaan lukkariin niin, että kaikille saadaan vuorollaan oma aika kässyluokissa. Miten kieltenopettajien lukkarit rakennetaan, jottei hyppytunteja tulisi oppilaille? Opettajille niitä on välillä vain laitettava. Miten järjestetään uskontojen opetukset ja ET:t? Kuinka sijoitella koulunkäynninohjaajat niin, että heidän työstään saadaan mahdollisimman suuri hyöty. Miten erityisopettajien tuki jaetaan? Mahtuvatko kaikki oppilaat ruokalaan ennen kuin alkaa iltapäiväkerholaisten välipalan valmistelu? Saadaanko kaikille ryhmille liikuntasali käyttöön viikottain? Tässä vain murto-osa niistä kysymyksistä, jotka vaikuttavat lukkareihin. Ja aina yksi umpikuja tai muutos pyöräyttää palapelin kokonaan uusiksi.  

Tänä keväänä tehtiin historiaa, kun kesken kouluvuoden bootattiin opetus ensimmäisen kerran maaliskuussa. Tällöin siirryttiin kovalla kiireellä etäopetukseen hallituksen määräyksestä. Tämä oli omanlaisensa rutistus, mistä puhuin jo edellisessä kirjoituksessani. Lukujärjestyksellisesti tämä ei ollut niin iso muutos, kun jokainen opettaja pystyi noudattamaan vanhaa lukkariaan. Kaikki muu toki muuttuikin sitten täysin. 

Nyt tämän kevään jo toinen boottaus tapahtuikin sitten viime viikolla. Vähän sellainen työläämpi boottaus. Hallitus armollisesti antoi aikaa valmisteluun parisen viikkoa. Sekin oli enemmän, mitä jotkut (vaikkapa esimerkiksi lasten infektiolääkäri Harri Saxén) olivat valmiita antamaan. 

29.4. tiedotustilaisuudessa opetusministerin ohjeisti palaamaan kouluun hallitusti, turvallisuudesta huolehtien. Oppilaita pitäisi olla samassa tilassa normaalia vähemmän ja tiloissa normaalia enemmän väljyyttä. 

Samana päivänä opetusministeri vieraili A-studiossa: "Ja mä kommentoin vielä niinku tää yläkoululaisten osalta, eli nää ohjeistukset mitä me ollaan annettu niin ne eivät liity siihen, että lasten pitäisi pitää ikään kuin turvavälejä suhteessa toisiinsa. Et se idea on ollut, että opetusryhmät pyritään pitämään yhtenäisinä. Et silloin alakoululaisten osalta pystytään pikkasen niinku vaikuttamaan, että kuinka moni nuorempi lapsi sitten pörrää keskenään välitunteina."

Opetushallitus ohjeistaa myöhemmin:

"- Turvaväleistä ei varhaiskasvatusta ja perusopetusta koskevissa ohjeissa anneta määräyksiä. Väljyyttä haetaan tilajärjestelyillä. Ryhmiä ei tarvitse jakaa. 

- Ryhmäkokoja ja henkilöstömitoitusta koskeva sääntely on voimassa sellaisena kuin se on varhaiskasvatusta ja perusopetusta koskevassa lainsäädännössä."

Eli ryhmiä ei sittenkään tarvitse jakaa, eikä ryhmien sisällä ole tarpeellista pitää turvavälejä? Mutta kuitenkin pitää hakea sitä väljyyttä tilaratkaisuilla? Minun aivoissani tämä ei nyt vaikuta kovinkaan loogiselta. Nyt kunnissa on tehty järjetön työ, että saadaan luokille väljyyttä. Useassa kunnassa on pyritty saamaan jokaiselle luokalle käyttöön kaksi luokkatilaa. Mutta oikeastaan oleellista ei olekaan vaikkapa 28 oppilaan pitäminen erossa toisistaan luokassa? Miksi tätä väljyyttä nyt painotettiin, jos ideana on se, että tartunnan kulkeminen ryhmästä toiseen pyritään estämään? Olisiko millään ollut mahdollista avata vähän tarkemmin, että mitä tällä väljyydellä nyt itse asiassa halutaan.  Mutta kun käsketään, niin väljyyttä tehdään. Ja niin, eihän se korona tartu lapsiin. Eikä lapsesta aikuiseen. Relax vaan. 

Ja sitten tämä yläkoulun puoli. Kun painotetaan, että opettaja on oman ryhmänsä kanssa. Eikä muisteta, että yläkoulussa on aineenopettajajärjestelmä. Kun tämä tajutaan, se huomioidaan opetushallituksen ohjeissa: "Yläkouluissa ja valinnaisissa aineissa opetusryhmä voi vaihtua, mikäli opetusta ei voida muutoin toteuttaa. Mikäli opetusryhmien erillään pitäminen esim. yläkouluissa on mahdotonta, panostetaan väljyyteen ja pyritään porrastamaan opetusta mahdollisuuksien mukaan." Ja taas rehtorit pohtivat, että mikä on se tilanne, että ei voi muutoin toteuttaa, ja mikä on mahdotonta. Ja taas tuo väljyys meidät pelastaa, vaikka ryhmässä turvaväleillä ei olekaan niin väliä. 

Ja mitenkäs tämä arki on uudessa normaalissa sujunut? Kun ohjeet ovat olleet korkealentoiset ja suurpiirteiset, kunnat ovat joutuneet itse päättelemään, mitä hallitus heiltä nyt oikeasti odottaa. Ja tulkintoja on monenlaisia. Myös kuntien sisällä kouluissa on eroja käytännöissä, kun jokainen on kiireellä yrittänyt kyhätä kasaan edes jollakin tavalla järkevän kokonaisuuden. 

Lehdet ovat nyt keskittyneet kertomaan iloisista kohtaamisista kouluissa. Ja mikäs siinä, ilo on varmasti ollut opettajienkin nähdä oppilaat pitkästä aikaa ihan livenä. Mutta. Kun se pandemia on edelleen. Kuulemma. 

Uusi normaali näkyy koulun arjessa niin, että siitä on normaali kaukana. Eräs perhetuttu lapsi tokaisi, että koulussa on "ihan hirveää", kun pitää vain istua pulpetissa ja olla jonossa, eikä saa itse mennä edes käytävään. Eli tämä kouluun paluu ei olekaan yhtä autuutta, hunajaa ja pelastusta syrjäytyneille. 

Koulukyydit toimivat hyvin monessa paikassa niin kuin ennenkin. Ilman turvavälejä. Sitten nämä oppilaat kipittävät koululla omiin ryhmiinsä pitämään etäisyyttä ryhmiin, joissa koulukyytikaverit ovat. 

Joissakin kouluissa kuljetetaan koko koulun oppilaat väistötiloihin busseilla, koska koulurakennus on suljettu sisäilmaongelmien vuoksi. Ylen uutisissa 14.5. haastatellaan tällaisen koulun rehtoria. Kuinka minimoida ryhmien väliset kontaktit, kun lapset sullotaan busseihin kaksi kertaa päivässä? Ei käy kateeksi tätäkään rehtoria. 

Joissakin kunnissa siistijöitä sekä muita koulun työntekijöitä on ehditty lomauttaa, eikä heitä ole ainakaan alkupäiviin saatu mukaan. Kuinka huolehtia hygieniasta, kun paikkoja ei ole siivottu kahteen päivään? Tai vielä pidempään aikaan? Kohtuullisen rankassa paikassa ovat myös siistijät, jotka joutuvat lomautusten vuoksi tekemään tässä vaativassa tilanteessa useamman ihmisen työt. Voin vain kuvitella, kuinka ylivoimaiselta työtaakka tällä hetkellä tuntuu. 

Ruokalakäytännötkin tuottavat päänvaivaa. Jos lapset edelleen ottavat itse ruokansa yhteisillä ottimilla, ei tarvita kuin yksi viruksen kantaja, niin homma leviää kohtuullisen nopsaan. Mutta lapsethan eivät levitä virusta. Eihän? Tätä todellakin toivon opettajien vuoksi, koska hehän ovat niitä aikuisia, jotka voivat sairastua. Kun ruokaillaan ja ulkoillaan vain oman ryhmän kanssa, heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin syödä samoilla ottimilla otettua ruokaa. Jos he ehtivät syödä. Toisissa kouluissa kun vältetään tartuntojen leviämistä sillä, että opettajat tai ohjaajat annostelevat ruuat lautaselle. Tällä minimoidaan tartuntariski, mutta opet saa sitten reenata maailmanennätyksiä syömisnopeudessa. Viimeisen saadessa ruokansa lautaselle, ensimmäiset ovat jo ruokailun lopettamisvaiheessa. 

Miltäs tuntuisi tilanne, jossa koululla on tehty valtava määrä työtä minuuttiaikataulun tekemiseksi niin, että ryhmät eivät varmasti kohtaa käytävillä, ulkona tai ruokailuissa, ja ruoka tuleekin koululle 1h 40min myöhässä? Nice.

Kun mediassa aloitettiin tämä jumalaton rummutus syrjäytyneiden oppilaiden puolesta, opettajat yrittivät kertoa, että opettajilla ei ole mahdollisuuksia tehdä kahdessa viikossa niitä toimenpiteitä, mitä heiltä odotetaan. Opettajat leimataan työnvieroksujiksi ja laiskimuksiksi. Radion aamushowssa juontaja vitsailee, että opettajat eivät halua töihin, kun pitäisi laittaa korkki kiinni. 

Kun hallitus sitten viisaudessaan päättää, että koulut avataan ja latelee reunaehdot avaamiselle, opettajat yrittävät kertoa, että ei tule onnistumaan näillä reunaehdoilla ja tarvittaisiin vähän enemmän neuvoja. Opettajat leimataan turhannarisijoiksi ja haluttomiksi ottaa osaa yhteiskunnan kriisiin. Opetusministeri vinoilee twitterissä, että onpa kumma, kun ei edes käsienpesu onnistu. Joonas Nordman naurattaa showssaan katsojia vitsailemalla, että opettajat eivät halua kouluun.  

Ei ole kyse käsienpesusta. Ei ole kyse edes tauoista. Opettajille on tuttua jo ennestään, että taukoja ei ehdi aina pitämään. Kyse on siitä, että sitä kaikkea, mitä nyt opettajilta vaaditaan, on mahdoton toteuttaa. Eikä kukaan oikein täysin tiedä, että mitä kaikkea edes vaaditaan, kun ohjeet ovat niin ylimalkaiset. Tilanne olisi sama, jos kaupoille asetettaisiin vaikkapa seuraavanlainen ohjeistus: "Kaupat pysyvät auki normaalisti. Henkilökunnan tulee kuitenkin huolehtia, että asiakkaita on hyllyväleissä normaalia vähemmän, ja tiloissa on normaalia enemmän väljyyttä. Tarvittaessa väljyyttä tuodaan tilaratkaisuilla ja ottamalla uusia tiloja käyttöön. Kaikki tuotteet, jotka asiakas laittaa takaisin hyllyyn, tulee desinfioida asianmukaisesti. Turhanpäiväiseen jutusteluun puututaan ripeästi ja pyydetään asiakkaita hajaantumaan." 

Miksi annetaan tulkinnanvaraisia ohjeita? Miksi annetaan ohjeita, joita ei voida toteuttaa? Miksi vinoillaan, kun yritetään sanoa, että ei tule onnistumaan? Ja olisiko mitenkään mahdollista, että kun koulumaailman asioista päätetään, kysyttäisiin myös joltakin, joka tietää jotakin kouluarjesta? Siis se, että on joskus itse ollut koulussa, ei riitä. 

Ja kyllä. Kyllä meitä montaa pelottaakin. Niin kuin varmasti pelottaa monia muitakin, jotka eivät pysty tekemään etätyötä. Se opettajille suotakoon. Pelosta huolimatta opettajat ovat töissä ja tekevät työnsä. Niin kuin monet muutkin, jotka eivät nyt pysty tekemään etätyötä.

Olisin ymmärtänyt tämän kaiken, jos olisimme olleet helmi- tai maaliskuussa, jolloin koulua olisi vielä jäljellä paljon. Nyt tämä rutistus yhdentoista päivän takia tuntuu aivan järjetttömältä, varsinkin kun luokat tarpovat nyt räntäsateessa retkeillen jokainen vuorollaan ja useamman kerran luodakseen tätä peräänkuulutettua väljyyttä tiloihin.  Vaikka on kiva nähdä oppilaita, vaikka on kiva nähdä kavereita, sillä kaikella on hintansa. Aika näyttää, mikä tämä hinta kokonaisuudessaan tulee olemaan.