Kadonneet sanat

Olen aina ollut sellainen, että puran asioita joko puhumalla tai kirjoittamalla. Jos jotakin hassua sattuu, yleensä kerron sen eteenpäin. En ole juuri koskaan jaksanut pohtia, pitäisikö sattumuksia hävetä tai aiheuttaako se jonkisorttisen kolhun imagooni. Jos joku haluaa minut tuomita, hän voi sen tehdä aivan vapaasti. Se, että sekoilen sanoissani, sekoitan asioita tai muuten sattuu ja tapahtuu, ei tarkoita, että olisin jotenkin tyhmempi tai huonompi kuin muut. Vähän ehkä hösömpi, mutta väliäkö sillä. Jos näitä sattumuksia eteenpäin kertomalla voin nostaa jollekulle virneen kasvoille edes hetkeksi, töppäilyni on ollut kertomisen arvoinen. Nauru on tärkeä asia, sitä tarvitsemme kaikki elämäämme.

Facebookin kautta aloin kirjoitella hyvin varhaisessa vaiheessa ylös meidän perheen sattumuksia. Hiljalleen aloin saada palautetta kirjoituksista. Monet tulivat kiittämään kasvokkain päivänsä piristämisestä. Oli hauska nähdä, kun moni ihminen minut nähdessäni hörähti ja toisti jonkun kirjoittamani sananparren tai vastaavan. Näin sain usein vastaani iloisia kasvoja, jotka kohottivat myös omaa mielialaani. Positiivisuuden kehä.

Viime vuodet eivät ole olleet helppoja, kaikkea muuta. Sairastuminen sisäilmasta on tuonut elämääni epävarmuutta, väsymystä, huolta, sairastelua... Valitettavasti myös tarpeen pitää jämäkästi puolensa. Joskus olen onnistunut siinä, joskus en. Mutta kaikkinensa, voimia se on vienyt.

Kuormittavassa elämäntilanteessa olen kokenut entistäkin tärkeämmäksi löytää huumoria tilanteista. Kun sekoilen väsymyksestä, unohtelen asioita tai muuten vain tapahtuu jotakin yllättävää, yleensä tuppaan näkemään tilanteen humoristisen puolen. Ja niistä olen halunnut aina kirjoittaa. Ne antavat minulle paremman mielen. Sellaisen tunteen, että saan jotakin järkevää irti siitä järjettömyydestä, jossa yritän pyristellä eteenpäin. Suupielet ylöspäin kun on paljon helpompi kulkea.

Viime lukuvuoden työpaikan vaihto oireilun vuoksi teki huumorin entistäkin tarpeellisemmaksi. Uusi tilanne, uudet työkaverit, oppilaat, tilat, oppisisällöt, ihan kaikki. Vaikka haaste hirvittikin, huomasin pärjääväni. Tämä nosti luottamusta tulevaan. Että josko sittenkin minusta vielä on johonkin. Keväällä toki sairastelin, mutta pääsin välillä töihinkin. Jospa tämä tästä.

Sitten yhtäkkiä alkoi sataa täyttä laidallista toisestakin tuutista. Oma lapsi joutui ottamaan iskuja, joita minä en jumalattomasta yrityksestä huolimatta pystynyt täysin torjumaan. Oman lapsen tuska on sitä kaikkein syvintä tuskaa, mitä voi kokea. Se iskee syvälle ja kipeästi. Siitä ei saa revittyä huumoria millään tasolla. Ei yhtikäs mitenkään. Alkoi olla vaikea kirjoittaa. Kuinka pahalta se voikaan tuntua, kun näkee, mitä kiusaaminen tekee lapselle. Yhden lapsen sitkeä päätös ottaa minun tyttöni kohteeksi ja jatkaa tätä keinolla millä hyvänsä.

Kun jotain rikotaan, siitä jää jälki ainiaaksi.
Myös ihmiseen.

Alkukeväästä jaksoin uskoa, että yhteistyöllä asia saadaan rauhoittumaan. Loppukeväästä en sitten enää. Kun on pyytänyt apua kiusaamiseen, ja saanut kuulla pohdintoja lapsen liikaherkkyydestä ja opettajien tarpeesta suodattaa näitä puheita. Kun on joutunut perustelemaan, että kiusaamista on tapahtunut, vaikka lapsi ei olekaan sitä pystynyt kirjaamaan hyvinvointilomakkeeseen. Kun on joutunut haalimaan todisteita, koska "ei olla havaittu". Kun on joutunut taistelemaan, että edes muistion aiheeksi nimetään kiusaaminen, eikä ristiriidat. Kun on ollut palaverissa, jossa kiusaajan tuttu huutaa lapselleni ja väittää valehtelijaksi. Kun yrittää selittää lapselleen, että miksi hänet tällaiselle altistin. Kun näkee lapsensa käpertyvän, eristäytyvän, hiljentyvän, kuihtuvan. Kun taistelee, ja törmää seinään kerta toisensa jälkeen. Kun lapsi alkaa saada raivokohtauksia. Kun kuulee, että äiti tarvitsee traumaansa terapiaa, eikä lapselle siltikään tarjota apua, vaikka äidin koetaan kiusaamisesta traumatisoituneen. Kun lapsi ei enää uskalla nukkua yksin. Kun pitää huutaa, vaatia, uhkailla, kirjoittaa valituksia, pyytää, anoa, suunnitella, ihan mitä vain, että lapsi saisi apua. Kun kaikkea sitä, mitä ei pitäisi koulussa ikinä tapahtua. Ikinä.

Silloin katosivat sanat. Silloin lakkasivat hassut sattumukset naurattamasta. Tai ehkä käytin ne kaikki niihin valituksiin, taisteluun, mihin tahansa. Kesä yritettiin selvitä. Minä ja lapseni.

Syksy oli rankka paikka meille molemmille. Vaikka kiusaaja oli pois, muistot olivat jäljellä. Ja tuo pieni parka rakensi muurin ympärilleen. Alkoi mielipiteettömäksi, hajuttomaksi, mauttomaksi, emmätiiäksi. Ja taas minä hain apua, vaadin, pyysin, anelin, ihan mitä vain. Ja edelleen yritin ymmärtää, miten näin voi käydä.

Ja humpsistakeikkaa, yllättäen ja pyytämättä oireilunikin paheni uudessa pisteessäni, koska sielläkin sisäilmaongelmia oli. Taas oli edessä työpaikan vaihto. Onni onnettomuudessa, siirtoni päätepiste oli täynnä tuttuja ja osittain tuttuja, kaikki ystävällisiä ja yhteistyökykyisiä ihmisiä. Toki oireilu oli ongelma sielläkin tietyillä alueilla, mutta oli edes joku paikka, mistä lähteä rakentamaan itselleen työtä. Ja mielestäni pärjäsin taas ihan hyvin. Olin innostunutkin. Sanoja ei toki riittänyt muuhun kuin tarpeelliseen, mutta ajattelin niiden palaavan sitten, kun asiat tasaantuvat. Sitten kun ei enää koosteta valituksia ja tapella kynsin hampain lapsensa puolesta. Sitten joskus.

Sitten tuli joulu. Nyt lepään, ajattelin. Ja putosin. Siihen asti olin jaksanut niin paljon, niin sitten en enää jaksanut mitään. Olin yskivä kehäraakki, sairastelun rampauttama, huolen uuvuttama. Tuntui, että minusta ei ole enää mihinkään.

Näköjään tarvitaan pohja, että pääsee kipuamaan ylös. Ainakin minä tarvitsin. Rauhan itselleen. Vaikea on ollut hyväksyä, että vasta muutama viikko sitten täysillä touhuava minä oli kadonnut jonnekin ja tämä tilalle tullut ihminen ei pystynyt edes kirjaa lukemaan. Päivän uroteko oli pyykinpesu, jos oikein keskittyi. Mutta hyväksyttävähän se oli. Annettava aikaa koota itsensä.

Nyt koronakeväässä alkaa taas hiljalleen löytyä sanoja. Ja tarve käyttää niitä. Ja toive siitä, että jospa taas kohta pystyisi kirjoittamaan niitä hölmöjä sattumuksia ja nauramaan niille. Että ne olisivat ne päivän hurjimmat tapahtumat. Ei astmakohtaukset, siirto toiseen työpisteeseen, poskiontelontulehdus, lapsen hätä, vaatimus, valitus tai muu vastaava. Vielä kuitenkin minun on säästettävä sanoja myös lapseni puolustamiseen. Sillä sitä en lopeta koskaan.

Ja se korona. Huh. Pysytään turvassa. Kaikki.