Läski

Olen aina ollut lihava. Niin kauan kuin muistan. Ensimmäinen muistikuva lihavuudestani sijoittuu ekaluokan syksyyn. Istuin luokkani tyttöjen kanssa liikuntatunnin jälkeen pukuhuoneessa ja kuuntelin muiden tyttöjen keskustelua aloitetuista harrastuksista. En enää tarkkaan muista, mitä kukakin oli aloittanut, mutta muistan sen innon ja ylpeyden, millä harrastuksesta kerrottiin.

Erityisen ylpeästi joku lausui aloittaneensa tanssin. Se oli aika hieno juttu. Tähän yksi luokkakakaveri kertoi halunneensa aloittaa baletin, mutta hän on kuulemma liian paksu siihen. Baletinopettaja oli näin todennut. Katsoin tuota tyttöä, ja sitten itseäni. Olimme samankokoiset. Tajusin heti, että minäkään en pääsisi balettiin. Olisin liian paksu. Lihava. Heti tuli tarve vetää vaatteet päälle vähän ripeämmin.

Jälkeenpäin olen tajunnut, että olin aivan normaalipainoinen tyttö, kun tunsin ensimmäistä kertaa häpeää kehostani. Olin aina ollut pitkä ikäisekseni, ja kun luokassa järjestyttiin päivittäin pituusjonoon, minä sain saapastella jonon hännille, aina. Sain usein kuulla pituudestani, olin monien mielestä liian iso. Liian lihava, tulkitsin minä.

Toinen vahva muisto lapsuuteen liittyy lomareissun jälkeiseen aikaan, kun kerroin eräälle tutulle aikuiselle niistä ihanista jäätelöannoksista, mitä matkalla maistelin. Tämä tuttu nauroi, taputti vatsaani ja totesi: "Todellakin on jäätelö maistunut." Minä katsoin pientä pömppöäni ja tajusin, että se oli huono asia. Jäätelönsyönti oli huono asia. Jälkeenpäin olen tajunnut, että tuolloinkin olin aivan normaalipainoinen lapsi.

Teini-ikä kului pömppöä piilotellen, se oli mielestäni valtava. Teini-iän kynnyksellä kuultu "ootko sä raskaana" tölväisy upposi todella syvälle. Mahani täytyi olla erityisen iso. Istuessa piti laittaa aina jokin asia syliin peittämään vatsamakkarat. Koska maha oli valtava. Nyt kun katselen rippikuvaani, tajuan, että olin silloin todella laiha.

Koulukuvissa iso neule oli paras, koska silloin vatsa ei näkynyt.
Silti se vedettiin sisään kuvanottohetkellä.

Ja kuitenkin tuo vatsani on ollut usealle ongelma. Parikymppisenä ollessani pitseriassa töissä esimieheni varta vasten soitti minulle töihin kysyäkseen, olenko raskaana. Kun vastasin kieltävästi, alkoi käsittämättömin puhelinväittely, jossa olen ikinä ollut. Ja olen työskennellyt puhelinhaastattelijanakin, joten se on paljon sanottu. Esimieheni intti kiven kovaa, että minun on oltava raskaana, koska olen niin kovasti lihonut vatsan kohdalta. Että minun on nyt tehtävä testi, koska se on niin selvää. Minä kiemurtelen ja yritän kohteliaasti päästä tilanteesta pois. Asiakkaita kuuntelee tiskin toisella puolella ja minä väännän kasvot hymyyn. Samalla sisimmässä ajatus oman kehon virheellisyydestä saa taas uuden rakennuspalikan.

Olin jo aiemminkin kuullut epäilyjä raskaudestani ja arvioivat silmäparit vatsani kohdalla eivät olleet mitenkään uusi juttu. Välillä tuntui, että olen vain valtava kävelevä maha, jonka kokoa arvostellen seurattiin. Ja aina se oli liian suuri. Niin suuri, että sinne mahtuisi hyvin vauva tai pari. Lanteitani taputeltiin, että kyllä siellä on pakko olla jotain, kun tähän on niin paljon tullut tätä lisää. Ja kyllä, silloinkin olin normaalipainoinen nuori nainen. 

Nyt kun minun vatsani on jo saanut vauva-arvuutteluiden osalta rauhan, olen järkyttyneenä seurannut, miten nuorten naisten vatsat ovat jatkuvan arvioinnin kohteena. Janni Hussi, tuo terveyden perikuva saa kauniista kuvastaan raskausuteluja, koska maha pömpöttää. Pömpöttää???! Hussilla?! Kuoppako siihen mahan kohdalle pitää kaivaa?

Synnytysten jälkeen olin niitä naisia, joilla paino ei pudonnut helpolla. Jokaisen gramman eteen piti tehdä määrätietoisesti töitä. Täytyy myöntää, että tuntui aika katkeralta kuunnella niitä "ne kilot vain hävisivät imetyksen myötä" -kommentteja. Hyvänä ihmisenä olisin voinut olla iloinen toisten puolesta. En ollut. Olin kateellinen. Tässähän selvästi mitattiin jotakin niin isoa hyvän ihmisen ominaisuutta. Jotain, missä en ulottunut lähellekään hyvää. Toki en ollut onnistunut raskausajassakaan, kiloja kun tuli ihan liikaa vaikean raskauspahoinvoinnin aiheuttaman pakkosyömisen ja liikkumattomuuden myötä. 

Kaikkinensa naisen vartalo on ollut ja on edelleen vapaata riistaa arvostelulle. Entinen työkaverini lähti juhlimaan nelikymppisiään laivalle. Juhlatunnelma lässähti kohtuullisen reippaasti, kun nuori miesjoukko päätti ottaa juhlakalun kohteekseen. Sitä voi jokainen miettiä kohdallaan, kuinka mukavalta tuntuu juhlia synttäreitään, kun perässä kävelee miesjoukko huutelemassa pullukkaa ja arvostelemassa ulkonäköä vaatteita myöden. Kenelle tilanne jäi kalvamaan mieltä? Kuka miettii tämän jälkeen kaupassakin, mitä ihmisten katseiden takana piilee? Ihmisen ulkonäön julkinen ruotiminen ei ole sopivaa ryyppyiltaviihdettä. 

Tällä hetkellä en ole normaalipainoinen. Vuosien sairastelu ja jumalaton määrä lääkekuureja on tehnyt urheilusta haastavaa, ja se näkyy kropassa. Haluaisin ajatella, että haluan parempaan kuntoon puhtaasti paremman olon vuoksi. Terveydellisten seikkojen vuoksi. Haluan jaksaa nostaa, juosta, kantaa ihan niin kuin ennenkin. Myönnettävä on, että iso vaikutin on myös se ulkonäkö. Etten ole se läski, joka olen aina kokenut olevani. Haen siis tällä projektilla myös jonkinlaista sosiaalista hyväksyntää.  

Mun mies on aina nähnyt minut kauniina, olin minä minkäkokoinen tahansa. Mies ei ole mikään puhujatyyppi, mutta yleensä sitten sanoo mitä tarkoittaa. Tai toimii miten tarkoittaa. Ja kun mies katsoo minuun, näen hänen näkevän minussa jotakin sellaista, mitä minä en itsessäni näe. Olisi mukava nähdä itseni hänen silmin. 

Nyt kun kasvatan kahta pientä naisenalkua, olen usein joutunut pohtimaan, miten en jatkaisi tätä minäkuvan arvostamattomuuden kehää. Kuinka saisin heistä kasvatettua itseään rakastavia ja itselleen armollisia yksilöitä. Kuinka voin estää sen, että oma ajattelumallini ei välittyisi heille. 

Kovasti olen yrittänyt työstää ja miettiä, mikä on omaan ajatteluuni vaikuttanut ja pyrkinyt välttämään samaa omien lasteni kanssa. Erityisen tärkeänä koen, että omien lasteni kaikenlaisen ihastelun lisäksi osaan ihastella myös itseäni heidän nähtensä. Antaa esimerkin siitä, että itsestä saa ja pitää tykätä. 

Kun lapseni tulee ja sanoo minua prinsessaksi tai kauniiksi, minä hymyilen ja kiitän iloisesti, vaikka en todellakaan tunne sitä. Kun lapseni haluaa selfien kanssani, minä menen yhteiskuvaan ja ihastelen sitä hänen kanssaan, vaikka en itseäni siinä näe kauniina, enkä olisi millään halunnut itseäni kuvaan ikuistaa. Samalla yritän myös itse opetella arvostamaan itseäni. Jospa joku päivä meidän perheessä on kolme itsevarmaa naista, jotka pitävät itseään arvokkaina ja hyvinä, pystyvinä ihmisinä. 

Jotta tulevan sukupolven ei tarvitsisi katsella surullisena peilikuvaansa, yritetään oikeasti miettiä, miten lasten kehoista puhutaan. Miten nuorten kehoja kommentoidaan. Yksikin negatiivinen kommentti kun uppoaa syvälle, ja tarttuu kiinni niin kovin tiukkaan. 

Ja annetaan naisten vatsojen olla ihan vain vatsoja. Jättäkää ne rauhaan. Jättäkää nuorten naisten, keski-ikäisten naisten, ihan kaikkien naisten vatsat rauhaan. Jos siellä on vauva, se selviää aikanaan. Jos siellä ei ole vauvaa, sekin selviää kyllä. Perheenlisäys ei kuulu muille. Vauvauutisten tulkitseminen vatsan koosta on vain ilkeää, inhottavaa ja loukkaavaa. Vaikka se ei loukkaisi kehollisesti, se voi loukata niitä, jotka epätoivoisesti ovat yrittäneet lasta sitä saamatta. Se voi loukata niin monella tavalla. Jättäkää. Ihmisten. Mahat. Rauhaan.

Mennään tänään peilin eteen ja arvostetaan sitä, mitä nähdään. Nähdään itsessä ne kauniit asiat, mitä meissä on. Ollaan tyytyväisiä itseemme. Jos ei ihan vielä siihen pystytä, niin yritetään ja harjoitellaan.