Tabletin muotoinen ihme

 Pian on kuntoni romahtamisen kaksivuotispäivä. Aivan tarkkaan en muista, tapahtuiko se tapaninpäivänä vai päivä sen jälkeen. En muista, koska katosin sumuun. Nukuin, makasin, itkin. Kävelin tuettuna, istuin tuettuna. Muistan lyhyitä hetkiä, pieniä keskustelunpätkiä. Muistan, kun en pysynyt pystyssä. Muistan, kun en jaksanut istua ilman tukea. Enkä tuenkaan kanssa kovin pitkään. 

Muistan pyörätuolimatkat Acutan käytävillä ja nöyryyttävät pyörätuolimatkat pois Acutan käytäviltä. Muistan uudenvuoden, kun istuin peittojen alla kuistin tuolissa ja nojasin kehoani seinään, kun lihakset eivät jaksaneet kannatella minua enää. Siinä kyyhötin tutisevana lihamassana ja yritin näytellä, että nautin katsellessani perheeni suorittamia uuden vuoden perinteitämme. En pystynyt nauttimaan, koska mietin, milloin lihaksista häviää ja se viimeinenkin voima ja putoan maahan. 

Muistan ne iltahalauksien lomassa vaaditut lupaukset: "Lupaathan äiti, että et kuole. Lupaa mulle." Minä lupasin. Samalla rukoilin mielessäni, etten kuolisi. Ettei viimeinen asia lapsilleni olisi tuon lupauksen pettäminen.

Kahden vuoden helvetti. Helvetti, jota ovat pahentaneet lääkärit. Kertomalla, että kuvittelen. Katsomalla sivuun, huokumalla halveksuntaa, poistamalla listoilta. Jättämällä yksin. 

Kun kesällä päästiin kasvuhormoniasian jäljille, ajattelin, että nyt tämä lähtee selviämään. Että nyt ei voida sisätaudeilta heittää ulos. Että jotain pitää tehdä. Kunnes huomasin, että eipä se olekaan niin. Itkin puhelimessa ja anoin apua. Huusin ja karjuin. Yritin kertoa järkisyitä. Mikään ei auttanut. Endokrinologi lupasi uuden puhelun, jota ei koskaan tullut. Tuli vain kirje, jossa kerrottiin, että minulla ei ole endokrinologista sairautta. Ja taas pois listoilta.

Tämän jälkeen yritin vielä kahta endokrinologia työterveyden kautta. Matkustin Jyväskylään anelemaan apua. Endokrinologi kertoi, ettei minulla ole endokrinologista sairautta ja osoitti ovea. Toisen tapasin etäyhteydellä. Hänkin kertoi, että minulla ei ole endokrinologista sairautta. Lisäsi vielä, että jospa pudottaisin painoa, niin voisin paremmin. Niin kovin nöyryyttävää ja tuskallista, kun juuri olin päässyt kertomasta, että lähes kahden vuoden ajan kannoin vaakaa kaikkialle mukana punnitakseni jokaisen aterian, että paino putoaisi. No, eipä pudonnut, vaan aloin hiljalleen saada lisää painoa. Mutta hei, jos pudottaisin painoa, niin voisin paremmin. Perkele. 

Kolmen endokrinologin jälkeen päätin kokeilla vielä yhtä. Helsingissä. Tämän luokse päädyin potilasyhdistyksen vinkin kautta. Vapaaehtoistyöntekijä oli omalta guruprofessoriendoltaan (joka ei ota enää uusia potilaita) kysynyt neuvoa tilanteeseeni ja saanut suosituksen tästä endosta. Varasin ajan. En enää oikein jaksanut edes toivoa. 

Viime maanantaina lähdin junalla Helsinkiin. Viimeinen oljenkorsi. En edes halunnut miettiä, mitä sitten, jos tämä ei auta. Onko sen jälkeen enää mitään mahdollisuutta saada apua. Työterveyslääkäri oli alkanut jo puhua lähetteestä toiseen sairaanhoitopiiriin. Mutta niin kauan kuin omakannan tekstit seuraavat mukana, minä en pääse aloittamaan puhtaalta pöydältä. Omakannassa oleva nainen on laiska, masentunut, luulotautinen, mukavuudenhaluinen ja ennen kaikkea erittäin huonoilla elintavoilla varustettu ongelmatapaus, joka terrorisoi lääkäreitä. En tiedä, auttaisiko edes uusi sairaanhoitopiiri tilannetta. 

Köpöttelin Helsingin kaduilla ja mietin, miksi en ollut jännittynyt tai stressaantunut. En jaksanut enää ajatella. En jaksanut enää uskoa siihen, että saisin apua. Menin vain, koska olin ajan varannut. 

Vastaanotolla sopertelin sekavia. En saanut ajatuksia kasaan ja olin aivan turta. Lääkäri vain istui ja katsoi, eikä sanonut juuri mitään. Kunnes sitten aikansa katseltuaan ja kuunneltuaan alkoi puhua. Tunnistin jo puheen alkuvaiheessa, että minua ei uskota. Omakannan tekstit ovat tehneet tehtävänsä, enkä tule saamaan apua. 

Siinä vaiheessa raivostuin. Se kaikki ylenkatse, mitä olen lääkäreiltä saanut osakseni, hyökyi ylitseni ja sai minut kihisemään kiukusta. En jaksanut kuunnella taas yhtä hylkäystä ja todistusta omasta huonoudestani, laiskuudestani ja hulluudestani. Ja jotenkin se kiukku sai ajatukseni järjestykseen ja aloin systemaattisemmin puolustaa itseäni. Ja sättiä lääkäriä, kaikkia mahdollisia lääkäreitä. 

Yllättävää kyllä, lääkäri ei ottanut purkaustani kovin hyvin. Hänkin raivostui. Siinä sitten sätimme toisiamme ilmiriidassa. Välillä minä olin lähdössä ovet paukkuen ulos ja välillä lääkäri osoitteli ovea ja pyysi poistumaan, ei kuulemma veloita käynnistä mitään. 

Jossain vaiheessa aloin itkeä. Seisoin ovensuussa, nojasin lipastoon ja kyyneleiden mukana valutin raivoani ja turhautumistani ulos. Ja lääkäri purki omaa raivoaan potilaan kiukuttelusta. Yksi absurdeimmista kohtauksista minun elämässäni. Toki näitä absurdeja elämässäni riittää, mutta tämän kyllä tulen muistamaan aina. 

Jossain vaiheessa lääkärin asenne alkoi lientyä. Hän tuntui alkavan kuunnella oikeasti. Omakannan tekstit alkoivat jäädä taka-alalle ja minä pääsin tapaamisen keskiöön. Minä, ihmisenä, joka pyytää apua ja todellakin tarvitsee sitä. Hän alkoi keskustella ja kysellä. Ja katsoa kohti. Oikeasti kohti. Tässä vaiheessa minä olin istunut takaisin tuolille ja ulisin ääneen. Välillä lujempaa, välillä hiljempaa. Välillä purin turhautumistani lääkäreihin ja välillä yritin keskustella asiallisesti. Kunnes taas itku vei mennessään. 

Lääkäri katsoi, pohti, mietti, puhui, kyseli, luki tutkimustuloksiani. Luki tekemäni muistiinpanot ajatuksella. Ensimmäinen lääkäri, joka teki niin. Keskittyi siihen lukemiseen. Jossain vaiheessa mutisi kilpirauhasarvojen olevan normaalit. Tähän korjasin, että ei mielestäni, kun T4-V on roikkunut ihan viitearvojen alarajalla jo pitkään. Luki arvojani uudelleen ja alkoi kertoa kilpirauhashormonien toiminnasta. 

Yleensä hypotyreoosi johtuu kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Tuolloin T4-V on matala ja TSH nousee. Minulla on kuitenkin tuo TSH pysynyt viitearvoissa koko ajan, matalahkona. Tämän tiedon hieroi vasten kasvojani jo se toinen jyväskyläläinen endokrinologi etävastaanotolla, kun kysyin hypotyreoosista. "Sinulla EI voi olla, koska TSH on normaali. Sinulla EI ole endokrinologista sairautta. Voisit paljon paremmin, jos laihduttaisit vähän."   Saatana.

Nyt kuitenkin tämä Helsingin endo alkoi pohtia sitä mahdollisuutta, että minulla olisikin aivolisäkeperäinen hypotyreoosi. Tuolloin TSH ei nousekaan, eikä se siksi vaikuta hypotyreoosilta. Lääkäri määräsi kokeiluun tyroksiinilääkityksen ja kolmen kuukauden päähän verikokeet sekä soittoajan. Jos on auttanut, on kyse aivolisäkeperäisestä hypotyreoosista. 

Lääkäri kirjoitti reseptin ja kertoi aloittamisohjeet. Minä tuijotin naama turvoksissa seinää ja yritin tajuta, mitä tämä nyt sitten tarkoittaa. Että onko hyvä vai huono asia. Pää löi ihan tyhjää. Ovelle ehtiessäni lääkäri toivottaa voimia ja jaksamista. Minä puristan kahvaa ja kiitän siitä, että hän pystyi riidasta huolimatta kohtaamaan minut ja miettimään ratkaisua. Lääkäri kiittää, etten marssinut ulos kesken kaiken. Sitten käytävälle, vessaan ulisemaan ja rauhoittumaan. Köpöttely takaisin rautatieasemalle ja junalla kotiin. Ihan turtana. 

Tiistaina otin ensimmäisen tabletin. Aamulla tyhjään vatsaan vesilasillisen kanssa. Odota puolesta tunnista tuntiin enne ruokailua. Päivän aikana yritin pitää mielessäni plasebot ja pään kylmänä. Silti oli sellainen olo, että olisi jotenkin helpompi ajatella. Että en olisikaan niin syvällä siellä sumussa kuin ennen. 

Keskiviikkona otin toisen tabletin. Aamu, tyhjä vatsa, vesilasi, puoli tuntia. Edelleen oli olo, että pää on selkeämpi. Illalla vein ensin toisen tytön treeneihin ja sillä aikaa kauppaan. Yhtäkkiä kaupassa tajusin, että en tarvitse tukea ostoskärryistä. Pääsin kävelemään ihan hyvin. Ja vieläpä nopeasti. Sitten toisen tytön treenit ja joululuistelu. Jään reunalle pääsi katsomaan luistelua. Istuin ilman selkänojaa 50 minuuttia, eivätkä lihakset menneet hapoille. Jaksoin puhua ihmisten kanssa. Jaksoin ajatella selkeästi. Aloin varovasti uskoa muutokseen.

Torstaina kolmas tabletti. Huomasin, että nilkkojen, ranteiden, vatsan ja silmien turvotus oli alkanut laskea. Ei paljon, mutta silti huomattavasti. Töihin mennessäni huomasin, että jalat eivät mene hapoille rappusissa, eikä minun tarvitse ottaa tukea seinästä. Ihmeellistä. 

Perjantaina neljäs tabletti. Hampaita pestessäni huomasin, että ranteessani näkyy se luupatti, mikä kaikilla ranteissa on. Ei ole näkynyt aikoihin, mutta nyt näkyikin. Samalla tajusin, että en ollut nähnyt painajaisia kahteen yöhön. En muista, milloin viimeksi näin on käynyt. Kaksi yötä ilman painajaisia. 

Lauantaina viides tabletti. Imuroin, järjestelin ja vieläpä kävelin noin puolen kilometrin matkan viemään nuhaiselle äidilleni kaupasta leipää. Ovensuussa äitini ihasteli, kuinka silmäni näkyvät taas ja ovat eloisat. Etteivät ne ole enää uponneena päähän turvotuksen sisään. Pillahdin itkuun. Minulla saattaa sittenkin olla vielä muunlainen tulevaisuus kuin ennenaikaisena vanhuksena vastasyntyneen unirytmillä. Ehkä voin saada apua. 

Tänään kuudes tabletti. Sormissani on ryppyjä. Ne eivät ole enää sellaiset pulleat nakit, joiden koukistaminen tuntuu epämiellyttävältä. Huimaus on vähentynyt olemattomiin. Aamulla heräsin lähes virkeänä. 

Nyt odotan, että huomenna saan ottaa taas uuden tabletin. Runsaan viikon päästä saan ottaa niitä kaksi kerralla. Voi, en malttaisi odottaa, mitä se tekee. Tämä on ihme. Kertakaikkinen ihme. Minä saan apua. Minulla on tulevaisuus. Voin suunnitella. Voin tehdä asioita. Voi, kun en malttaisi odottaa. 

Samalla kuitenkin mietin, miksi minun piti odottaa kaksi vuotta apua. Miksi minua ei uskottu, kun kerta toisensa perään yritin kertoa, että aivolisäkeasiaa pitäisi tutkia lisää? Miksi minua ei edes yritetty hoitaa? Miksi minusta tehtiin huonoilla elintavoilla varustettu mielenterveysongelmainen? 

Eniten olen kuitenkin helpottunut. Nyt tämän pitäisi tuoda toteen sen, että aivolisäkkeessä on jotain vialla. Nyt omakannassa on endokrinologin kirjaamana endokriininen tautiepäily. Jotain muuta kuin loputonta jargonia väsymyksestä ja voimattomuudesta. 

Seuraava askel on uusi lähete ja uudet tappelut sisätautien polin kanssa. Katsotaan, voidaanko minut edelleen tämän jälkeen heivata sieltä ulos. Nyt kuitenkin jaksan taas uskoa. Minä voin vielä saada tulevaisuuden.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eläköön itsekeskeiset opettajaopiskelijat

Määrittämätön sopeutumishäiriö, somatisaatiotaipumus ja muita mukavia leimoja

Opettajat paskakuskeina