Padot murtuvat joskus

 Mitä tapahtuu, kun kerta toisensa jälkeen annetaan ymmärtää, että kärsii mielen ongelmasta? Kun lääkäri lääkärin perään systemaattisesti vihjaa, että vika löytyy pääosastolta. Sitä huomaa alkavansa epäillä itseään. Vaikka kuinka itsestä tuntuu, että on oikeassa ja ongelma on fyysinen, se systemaattinen lääkärikomppanian jyrääminen alkaa tuntua, juurikin siellä pääkopassa. 

Muutama viikko sitten kävelin keittiöön ja jalka petti alta aivan yhtäkkiä. Kaaduin pitkin pituuttani lattialle, enkä saanut otettua juuri yhtään vastaan käsillä. Se sattui. Kun sieltä lattiatasolta keräilin luitani ja nousin ylös, ensimmäisenä hiipi mieleeni ajatus: Mitä, jos tein tahallani tämän kaatumisen? Mitä, jos olisinkin voinut pysyä pystyssä, mutta päätinkin kaatua? 

Töissä käyminen ei ole ollut helppoa. Olen pystynyt olemaan nyt syksystä töissä vain muutamia päiviä. Jokin on kehossani mennyt pahempaan suuntaan. Niissä muutamissa kokouksissa, joihin olen päässyt, olen pääasiassa nuokkunut ja haukotellut. Kun olen kokouksen päätteeksi noussut ylös, huomaan pohtivani, olisinko sittenkin voinut olla virkeämpi kokouksessa. Mitä, jos minä yllytin itseni väsyneeksi? Kuvittelenko vain tämän väsymyksen?

Nämä TAYS-käynnit parin vuoden sisällä ovat tehneet rumaa jälkeä itsetunnolleni, minäkuvalleni ja itsevarmuudelleni. En koe olevani millään tavalla arvokas minua hoitaneiden lääkäreiden silmissä. Minä olen se pirun ärsyttävä ja hankala potilas, josta halutaan eroon mahdollisimman pian. Se hullu. Se, joka kuvittelee sairauksia. Menisi jo psykiatrialle. 

Tänään sitten menin sinne psykiatrialle.  Eilen rustasin annettuja papereita ja kiroilin paljon. Kun keho on niin rikki, on aivan älytöntä istua täyttämässä sitä seitsemättä masennuskyselyä ja vastaamassa kyselyihin hoitoni tavoitteista. Kun en helvetti vieköön ymmärrä, miksi minut on sinne edes lähetetty. Jos en olisi itse aktiivisesti hakenut apua, tämä lappujen täyttäminen olisi se ainut asia, mikä TAYS:lla olisi minulle antaa. 

Ystävällinen hoitaja otti minut vastaan ja pyysi istumaan. Hän otti lehtiön ja katsoi silmiin. Minä ajattelin kaikkia niitä kertoja, kun kertomuksistani on poimittu ne masennusdiagnoosia tukevat ajatukset. Nyökytelty minulle, mutta muodostettu mielessä aivan erilaista kertomusta. Katsottu ohi ja lähetetty pois. Jätetty ilman apua. 

Näin jo valmiiksi, kuinka tämäkin vastapäätä istuva ihminen kerää samaa todistusaineistoa hulluudestani, ja aloin nähdä punaista. Mitä ihmettä minä edes siellä tein? Ja kun avasin suuni, se kaikki epätoivo alkoi valua ulos. Kiukku, raivo, pettymys, pelko. Kerroin, millaisia kohtaamisia olen tämän saman sairaalan käytävillä ja huoneissa kokenut ja kuinka avuttomaksi olen itseni tuntenut. Hoitaja kuunteli ja nyökytteli. Otti tyynesti vastaan raivoisat sanani, väsymykseni ja huoleni. Ja ymmärsi minua. Oikeasti ymmärsi. Yhtäkkiä edessäni olikin ihminen, joka kuunteli. TAYS:an ihminen. Ja silti kuunteli. 

Useaan otteeseen hoitaja pahoitteli, että olen joutunut kokemaan tällaisia kohtaamisia. Useaan otteeseen muistutti, että minulla on oikeus tehdä valitus kokemastani kohtelusta. Kertoi, että psykiatrialla on psykiatreja, jotka oikeasti käsittelevät potilaiden tilanteita kokonaisuuksina. Ottavat huomioon myös ne fyysiset oireet ja miettivät mahdollisia sairauksia oireiden takana. 

Minulla heräsi heikko toivo, että ehkä sittenkin tämä on paikka, missä oikeasti halutaan selvittää, mikä ihmisillä on vikana. Ehkä tätä kautta voisin saada apua kiviselle matkalleni. En kuitenkaan uskalla toivoa liikoja. Niin monta kertaa olen ehtinyt toivoa, eikä se ole johtanut muuhun kuin karvaaseen pettymykseen ja epätoivoon. 

Lähtiessä kiitin hoitajaa. Ja pyysin anteeksi. Olihan hän vastaanottanut sen kaiken tuskan, johon hän ei ole ollut aiheuttajana millään osin. Hoitaja totesi, että anteeksipyydettävää ei ole, ja muistutti vielä viimeisen kerran mahdollisuudesta tehdä valitus. Oli aivan käsittämätön tunne, että minua uskottiin. Niiden ovien sisällä minua uskottiin. 

Lähdin ajamaan kotiin. Soitin miehelle ja kerroin olevani tulossa. Olo oli kohtuullisen tyyni. Ajattelin sitä, että ehkä on pieni mahdollisuus, että voisin saada apua. Oikeasti apua. 

Sitten, aivan yhtäkkiä kasvoni vääntyivät itkuun. Tätä on tapahtunut viime aikoina aika paljon, mutta yleensä itku käy jossain silmien takana ja väistyy nopeasti takaisin jonnekin piiloon. 

Nyt se ei väistynyt. Nyt se kaikki itku, mikä oli jo pitkään yrittänyt ulos, syöksyi vauhdilla ulos yhdellä rysäyksellä. Suuni aukesi ja huomasin ulvovani ääneen, itkeväni kuin satutettu eläin. Puristin toisella kädellä rattia ja toisella pitelin kasvojani. Aivan kuin ilman pitelyä itku olisi repinyt kasvoni mennessään. 

Etsin bussipysäkin ja kaarsin sinne. Siinä minä sitten istuin, kun minusta kuohui ulos kaikki. Ihan kaikki. Pettymys menneestä, pelko tulevasta, suru tästä hetkestä. Istuin ja ulisin. Auton ulkopuolella kaikki jatkui ihan niin kuin ennen. Kävelytiellä äiti työnsi lastenrattaita. Vilkaisi sivusilmällä ja jatkoi matkaa. Autot ajoivat ohi. Minä pitelin kasvojani mietin, että millä ihmeellä tämä loppuu. 

Loppuihan se viimein. Kun suurin suru oli ulistu, jäljelle jäi nyyhkytystä ja nikottelua. Ja ihmetystä. Mistä ihmeestä tämmöisiä tulee?

Nyt olen aivan kuitti. Ja täysin tyhjä. Tästä on lähdettävä rakentamaan uutta taistelutahtoa kohti endokrinologin aikaa. Kerättävä tarvittavat todisteet, että varmasti uskotaan. Tehtävä oirelista ja yhteenveto. Mitään ei saa jättää oman puheen varaan. Jos sattuu huono päivä, oma puhe ei luista. 

Onneksi minulla on myös potilasjärjestön ihmiset tukenani. Heiltä saan neuvoja ja uskoa siihen, että olen oikealla tiellä. Vaikka se tie viekin kohti jotain niinkin pelottavaa kuin kasvain. Se on kuitenkin mahdollisuus hoitoon. Mahdollisuus saada edes palanen takaisin sitä elämää, mitä elin ennen kaikkea tätä. Minä niin haluaisin edes pienen palasen takaisin. 

Ennen kaikkea minä haluaisin armoa. Ihan pienen palan armoa. Saisin edes pienen hetken hengähtää. Niin, että kaikki menisi ilman taistelua. Tai edes joku.