Äitienpäivä

Tänään juhlittiin taas äitejä. Jo runsaan viikon oli meidän perheen ohjelmaan kuulunut jumalatonta kuiskuttelua ja supinaa joko tyttösten välillä keskenään tai isänsä kanssa. Ja äidin rooli oli olla autuaan tietämätön kaikesta. Kuusivee ruksi kalenterista päiviä ja laski jatkuvalla syötöllä, että montako päivää on vielä jäljellä suureen päivään. 

Kun the päivä alkoi lähestyä, supina ja kuhina alkoi olla jo aikamoisilla leveleillä. Kuusiveen jumalattomat spurtit rapisevat systeemit kainalossa päätyivät välillä seinään. Se hinta on joskus vain maksettava hyvän lahjapiilon löytämisestä. Ja äiti seilasi taas kerran aivan kuutamolla eri suuntaan, että salaisuudet säilyvät. 

Eilen lähdin kaverin kanssa illasta elokuviin, jotta kotipartio pääsisi rauhassa toteuttamaan supinasuunnitelmiaan. Kävin katsomassa Marvellin leffojen huikaisevan päätösjakson, jossa vilisi sankaria toisensa perään. Vaikka leijonanosa saagan leffoista on tainnut jäädä minulta näkemättä, oli kolmituntinen pläjäys silti aika vaikuttava. Ja sen verran pitkä, että kotiin pääsin vasta puolenyön jälkeen. 

Nukkumaan pääsin vasta puoli kaksi, kun eräs jästipäinen gerbiili oli taas karannut, ja pienet iltakirmaukset sain suorittaa alakerrassa. Jumalaton urpojooseppi tämä Nimi-gerbiili, kerta toisensa jälkeen löytää tiensä pakoon ja sitten on aivan ihmeissään, kun ruokaa ei olekaan näkösällä. Tämä tyyppi vaatinee jossain vaiheessa oman blogipostauksensa.

Ehdin kymmenen minuuttia hakea unta sängyssä, kun kuusivee sipsuttaa ovelle kuikuilemaan. Tulevan päivän jännitys oli niin kova, että tyttö oli valmis aloittamaan yllätysaamiaisen hetinytjust. Saattelin kuitenkin sänkyyn, kun sain kaivettua tytön oven takaa piilosta. Kun äitihän ei olisi saanut nähdä, kun piti valmistaa yllätystä. 

Puoli viideltä tyttö suoritti vielä uuden testiherätyskeikan, jolloin iskä käskytti takaisin nukkumaan. Seiskan maissa minä olin autuaallisen unessa, kun iskä vihdoin antoi luvan lapsukaisille aloittaa valmistelut. Ja olihan se upeaa herätä kahden kullanmurun tärinään ysiltä, kun sain sänkyyni sylin täydeltä lahjoja ja ihania halauksia. 

Jännää oli, niin jännää. Sen verran verotti valvominen ja jännitys kuusiveen hermoja, että pientä itkuherkkyyttä oli havaittavissa iltapäivästä. Nyt neidit onneksi jo unten mailla. Jospa tänä yönä maltetaan jopa nukkua.

Voisiko enää hellyttävämpää viestiä saada?  

Vaikka äitienpäivänä juhlitaan äitejä, päivä on tärkeä myös lapsille. Mahdollisuus kertoa, mitä se äiti itselle merkitsee. Kun näki sen lasten ilon siitä, että he saivat järjestää tämän kaiken juuri minulle, koin osuneeni edes joissakin asioissa oikeaan. Jospa olen saanut välitettyä rakkauteni heille asti niin, että he ovat sen nähneet ja vastaanottaneet.

Eskarin ihana koru. Ylpeydellä kannan. 

Viime äitienpäivän jälkeen on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Tämä kulunut vuosi viime toukokuusta tähän päivään on sisältänyt paljon muutoksia, stressiä, huolta ja surua. 

Kuusiveen kouristuskohtaus oli sellainen, mistä en vain meinannut päästä yli. Se oli niin pelottavaa. Meni pitkään tajuta, että lapsi on oikeasti kunnossa. Että se ei hyvin suurella todennäköisyydellä tule toistumaan. Että kaikki on hyvin.  

Oma taisteluni sisäilmaoireilua vastaan, uusi sijoituspaikka työssä ja kaikki sen mukanaan tuomat haasteet ovat verottaneet luvattoman paljon voimia. Välillä on tuntunut, että on aivan tyhjä. Että ei ole enää mitään jäljellä. Ja samalla sitä on surrut, millainen äiti olen pystynyt olemaan tämän kaiken keskellä. 

Sydäntäsärkevintä on on ollut, kun olen joutunut taistelemaan ysiveeni puolesta kiusaamista vastaan. Minun ihana, älykäs, herkkä tyttäreni on joutunut tilanteeseen, jossa häntä jatkuvasti alistetaan ja lytätään yhden luokkakaverin toimesta. Ja minä olen yrittänyt saada tyttäreni ääntä kuuluviin. Suru ja huoli lapsen puolesta on ollut niin valtava, että välillä en ole pystynyt syömään. Mutta minä en luovuta. Ikinä. Me selviämme tästä yhdessä. Ja jatkan niin kauan, kunnes lastani ei enää lytätä. Se on jokaisen lapsen oikeus. 

Minulla on ollut rankkoja keväitä, ja aina olen miettinyt, että josko se olisi se rankin ikinä. Nyt tuli taas uusi rankin ikinä. Moni asia on rankkaa, mutta kun se rankka osuu omaan lapseen, se iskee lujaa. Ja nyt minä rukoilen ja toivon, että pystyisin olemaan oikeanlainen äiti juuri tähän tilanteeseen. Tähän elämänvaiheeseen, näihin iloihin ja suruihin. 

Ja kuitenkin, kaikista eniten olen kiitollinen. Minulla on käsittämättömän ihanat lapset. Minä saan olla tässä kaikessa mukana. Vaikka välillä menee päin seiniä, niin saan kuulla, kun minua kutsutaan äidiksi. Saan sulkea nuo ihanat pörröpäät syliini ja antaa suukon päälaelle. Ja vielä ne halaa takaisin. Minä niin toivon, että se jatkuisi aina. Että saisin aina halata niitä ja ottaa kainaloon. Minun ihanat tyttäret. 

Ja mun äiti. Äidistä on tullut minulle viime vuosina aikamoinen kallio. Äiti tulee silloin apuun, kun en vaan enää jaksa mitään. Ja äidin apu on konkreettista. Kun minä istun sohvalla ja mietin, että en vaan jaksa, äiti tulee imuroimaan. Ja yhtäkkiä huomaan touhuavani jotakin siinä ohella. Ja huomaan, että jaksan. Tai kun huomaan jäähallin pihassa, että luistimet ovat kotona, äiti lähtee tuomaan niitä vastaan isän kanssa. Tai kun soitan aamulla vartin varoajalla, että nyt on tiukka tilanne, saako apua, niin äiti tulee tukka pystyssä vaatteet vinossa kymmenessä minuutissa. 

Kiitos äiti, kun jaksat minun puolestani ja saat minutkin taas jaksamaan. Kiitos, kun teit tyttöjen kanssa minulle yllätyksiä ja jaoit heidän kanssaan yllättämisen ilon. Kiitos äiti, että olet.