Lääkäri, joka uskoi

 Tänään soitti Helsingin endokrinologi. Vaste tyroksiinihoidolle on sen verran selkeä, että sentraaliseen hypotyreoosiin hän edelleen kallistui. Jos ymmärsin oikein, tätä tukevat myös verikokeiden tulokset. 

Olipa ihmeen outoa puhua lääkärille, joka oli kiinnostunut muustakin kuin pääsemään minusta eroon. Nyt tyroksiiniannoksen nosto ja kuuden viikon päästä uudet verikokeet. Suositteli myös, että kortisoli,  kasvuhormoni ja niihin liittyvät arvot kontrolloidaan, koska tyroksiinihoidon aloittaminen on saattanut sielläkin jotain tehdä. Tiedä sitten, voiko se jokin viedä arvoja alas vai ylöspäin. 

Olen äärimmäisen helpottunut siitä, että vihdoin elimistöstäni löytyy jokin looginen syy- seuraussuhde. Jotain, jonka lääkäri tunnustaa ja oireiluni syyksi kertoo. En ole hullu. En kuvittele. En ole yksin. Taivas, kuinka helpottavaa. Tilaani seuraa joku, joka osaa sille jotakin tehdä. Toki maksan seuraamisesta satasia joka kerta, mutta tällä hetkellä se hinta on maksettava.

Nyt täytyy vain pohtia, mitä kautta saisi nuo kontrolliarvot kuuden viikon päästä, sekä muut aivolisäkkeen toimintaa mittaavat verikokeet. Niitä kun ei viitsisi maksaa omasta pussista. Olen kuullut, että Suomessa on kuulemma ilmainen terveydenhuoltokin, jonka pitäisi tällaisia asioita hoitaa. Nähtävästi löytyy poikkeuksia. 

Jatkettiin keskustelua myös akromegaliaan sopivasta kasvusta, mikä ei kuitenkaan verikokeiden perusteella ole akromegaliaa. Räjähtävän ensitapaamisemme aikana endokrinologi mainitsi sellaisen sairauden kuin pseudoakromegalia. Tämä voi aiheuttaa kasvua, joka ei johdu kasvuhormonista. Endo sanoi, että tämä on hänellekin vielä kovin uusi asia ja vaatii perehtymistä. 

Kotona lueskelin aiheesta sen vähän, mitä siitä löytyi ja sain selville, että hoitamaton hypotyreoosi voi aiheuttaa pseudoakromegaliaa. Nyt kysyin endolta, voisiko tämä olla oudon kasvuni takana, kun selvästi minulla on hoitamaton hypotyreoosi ollut jo pitkään. Ja kyllä, voi kuulemma olla. En ole kuvitellut. Hattuni eivät ole kutistuneet, en ole hullu. Saan jostain apua. 

Ja mikä parasta, nyt kun hypotyreoosi on hoidossa, minun ei tarvitse pelätä pään,  raajojen, leukaperien ja sun muiden paikkojen kasvun jatkumista. Kyllähän sekin huoletti, että jos tätä kasvun syytä ei selvitetä, kasvu jatkuu edelleen. Lopulta olisin joku Quasimodon ja Bigfootin risteymä. Ei mikään mukava tulevaisuus. 

Vaikka edelleen pitää taistella, olen jo pitkällä. Hemmetin pitkällä. Minulla on aloitettu hoito. Toki pitää miettiä, minne seuraava lähete laitetaan ja valmistautua tappelemaan siitä, että lähetetyssä paikassa tutkitaan. Mutta minulla on sentään jo hoito johonkin. Ja joku, joku uskoo. Joku sellainen, joka tietää aivolisäkkeen sairauksista. Tietää, ja silti uskoo. En kuvitellut. Minä olin oikeassa. 

Tänään kävin Prismassa. Liukuportaiden alapäässä käveli mummo rollaattorilla mies vierellään. Mies huiskaisi kädellään ja kehoitti hymyillen ohittamaan heidät. "Me ollaan niin hitaita." Kirmasin kiittäen ohitse ja mielessäni välähti niitä hetkiä, kun en olisi päässyt ohi. Ne hetket, kun rullaattorimummot ohittelivat minua. Ei enää sitä. Minä pystyn kävelemään niin kuin muutkin ikäiseni. 

Kertoessani kuulumisia endolle kerroin pelostani, että tämä elämä viedään minulta taas pois. Hän vastasi, ettei viedä pois. Helpotuksen itku kuplii jossain syvällä. Jossain vaiheessa se purkautuu kontrolloimattomana räkäitkuna, mitä ei pysty estämään. Silti toivotan sen tervetulleeksi. Helpotusta on hyvä itkeä. 

Minulta ei viedä tätä pois. Minulla on mahdollisuus. Ei enää nivelkipuja. Ei enää kaatumisia säikähtäessä. Ei enää helvetillistä huimausta. Ei enää nukahtamista ravintolapöytään kesken ystävien pikkujouluruokailun. Ei enää outoa kehon kasvamista. Minulla on tulevaisuus.