Näin ei ole kyllä koskaan ennen tapahtunut...
Otsikon fraasin olen kuullut lukemattomia kertoja elämäni aikana. Taipumukseni joutua ennelta arvaamattomiin erikoisiin tilanteisiin hipoo välillä taikuutta. Tai jotain muuta yliluonnollista. Tämän kyseenalaisen lahjani koki isänikin karvaasti jo yhdeksänkymmentäluvulla, kun hänen rakkaalla tietokoneellaan hakkasin Hugo-peliä. Ja kone meni niin tilttiin, että isä sitä selvitteli päiväkausia. Lukiossa haastattelun tekeminen opon koneella sekoitti laitteen pasmat niin täysin, että se lepäsi lopun päivää. Opiskeluaikanani työskentelin puhelinhaastattelufirmassa ja onnistuin hukkaamaan koko päivän aikana tekemäni haastattelut. Ja kun piti ohjelman olla pomminvarma, eikä pitäisi millään hävitä mihinkään. Näin ei ole kyllä koskaan ennen tapahtunut. Näinpä.. Tänään taas kuulin tuon lausahduksen, enkä oikein osannut muuta kuin todeta, että no olipa yllätys.
Päivä oli sujunut ihan mukavasti, tulin töistä ja ehdin vetäistä jopa pienet tirsat ennen illan treenirumbaa. Tytöt vaihtoivat hiljattain luisteluseuraa, he pääsivät mukaviin aikaisempia haastavampiin ryhmiin. Uusi seura ja uudet ryhmät vaativat opettelua niin lapsukaisilta kuin aikuisiltakin. Mutta se tekemisen riemu, mikä noiden natiaisten silmistä paistaa, kertoo vaihdon olleen juuri paikallaan.
Tänään oli vuorossa vanhemman neidin treenit. Mies alkoi jo hyvissä ajoin ennen töihin lähtöään hoputtaa lähdölle, että tyttö ehtisi tekemään alkuverkat rauhassa, sen verran uutta kun sekin vielä on. Puhumattakaan uusien luistinten sitomisesta. Minäkin aktivoiduin hoputtamaan ja päästiin kohtuullisen ajoissa lähtöön. Pienempi neiti mummulaan leikkimään ja sitten suunta kohti hallia.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun menin yksin uudelle hallille, ja persiilleenhän se sitten meni. Ajatus "kyllä mä osaan ilman navigaattoria perille" pitäisi tuottaa välittömän sähköiskun, kun navinkin kanssa tulee mentyä metsään välillä. Ei nyt ihan metsään, mutta väärälle tielle kuitenkin. Mutkia tuli muutama ennen hallin löytymistä, ja sitten olikin jo kiire. Ainakin luulin niin. Kovalla tohinalla skipattiin verkat ja tyttö paineli pukkariin vetämään luistimia jalkaan. Ja köpötteli sieltä luistimet jalassa hetken päästä pois kertomaan, että treenit alkaa tunnin päästä. Sattuuhan näitä. Oli aikaa verrytellä.
Treenien vihdoin alkaessa minä päätin olla ovela ja ekologinen, ja käydä lataamassa sähkömonsterini alias autoni läheisen kauppakeskuksen pihassa. Samalla tulisi sitten käytyä kaupoilla ja muilla asioilla. Ehtisin vielä jopa pienen lenkinkin vetäistä tytön treenien aikana. Ei muuta kuin tuumasta toimeen, auto kauppakeskuksen pihaan ja pylvään viereen tankkaamaan, että miten kummassa sitä sähköä saa syötettyä autoon asti. Piti laittaa viestiä sähkölaitoksen numeroon, jolloin latauspistokkeen luukku aukeaisi ja laturin pään voisi kiinnittää mööpeliin. Laitoin viestin, luukku aukesi. Minä lykkäsin johdon kiinni ja lähdin hyvin tyytyväisenä lenkilleni ja kauppa-asioilleni.
Ajoitus oli lähes täydellinen, kun autolle takaisin tullessa aikaa oli sopivat kymmenen minuuttia. Ei tulisi kiire. Mutta. Se perkeleen mööpeli ei suostunut aukeamaan ja luovuttamaan laturin toista päätä. Ohjeissa käskettiin taas laittaa viesti numeroon, jolloin luukku aukeaisi. Paskat aukesi. Sai myös soittaa. Puhelu katkeksi joka kerta alkuunsa. Oli myös vikatilanteisiin oma numero. Löi varattua tai katkesi alkuunsa.
Tässä vaiheessa aloin jo kerätä pientä paniikkia, koska tytön treenit olivat jo aivan sillä hetkellä loppumassa ja johto edelleen törötti kiinni latausmööpelissä. Tyttö kun on herkkä säikähtämään, jos minua ei heti näy, ja tiesin paniikin valtaavan pienen mielen samalla sekunnilla kun treenit loppuvat. Alkukantainen vaisto käski repiä ja raastaa karjuen paskamööpeli tanaan. Vaimovaisto käski soittaa paniikinpurkupuhelun miehelle. Sen verran meni sekavaksi touhu, että soitin anopillekin samaan rahaan. Tosin hänelle löin luurin korvaan. Lisäksi yritin myös saada valmentajia kiinni, että selittäisivät tilanteen jälkikasvulleni ja käskisivät odottaa pukkarissa.
Miehen sain kiinni, hänelle karjahtelin katkonaisesti asiani. Valmentajan sain kiinni, hänelle selitin kohtuullisen asiallisesti asiani (ainakin toivon niin), kauppakeskuksen infotiskin ihmisen sain kiinni, hänelle selitin hyvinkin sekavasti asiani. Tässä vaiheessa kuulinkin niin tutun tokaisun: "Näin ei ole kyllä koskaan ennen tapahtunut." Just joo, yllätys. Mukaan soppaan saatiin vielä vartija, joka tuli kanssani ihailemaan sähkönjakajaa. Sitten kun yhdessä numeroon soitimme, se yllättäen vastasi. Samaisella sekunnilla kurvasi autoni viereen valmentaja kyydissään pieni paniikkinappulani alias tyttäreni. Oli napannut kyytiin ja toi luokseni. Ihan mahtava valmentaja, ihan mahtava seura, ihan mahtava päätös liittyä tähän seuraan. <3 Siinä sitten kommunikoin samanaikaisesti tyttäreni, valmentajan, sähkölaitoksen työntekijän sekä vartijan kanssa. En enää muista keneltä pyysin anteeksi ja ketä kiitin, mutta toivottavasti kaikki kiukkuenergia kohdistui sähkölaitoksen edustajaan. Ei ihan priimaa palvelua, kun vikanumero ei vastaa...
Mutta taas, loppu hyvin, kaikki hyvin. Mies taas kerran ei voinut muuta kuin todeta, että vain minulle voi sattua ja tapahtua näitä. Lupasi alkaa selailla uuden luisteluseuran sivuja, kun tähän seuraan olen nyt ensivisiitilläni tehnyt varmasti lähtemättömän vaikutuksen. Huomenna uusiks!
Ja sitten vielä. Mun ekologinen ja ilmainen automatkani. Paskat se mitään latasi. Bensalla tultiin kotiin.
Päivä oli sujunut ihan mukavasti, tulin töistä ja ehdin vetäistä jopa pienet tirsat ennen illan treenirumbaa. Tytöt vaihtoivat hiljattain luisteluseuraa, he pääsivät mukaviin aikaisempia haastavampiin ryhmiin. Uusi seura ja uudet ryhmät vaativat opettelua niin lapsukaisilta kuin aikuisiltakin. Mutta se tekemisen riemu, mikä noiden natiaisten silmistä paistaa, kertoo vaihdon olleen juuri paikallaan.
Tänään oli vuorossa vanhemman neidin treenit. Mies alkoi jo hyvissä ajoin ennen töihin lähtöään hoputtaa lähdölle, että tyttö ehtisi tekemään alkuverkat rauhassa, sen verran uutta kun sekin vielä on. Puhumattakaan uusien luistinten sitomisesta. Minäkin aktivoiduin hoputtamaan ja päästiin kohtuullisen ajoissa lähtöön. Pienempi neiti mummulaan leikkimään ja sitten suunta kohti hallia.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun menin yksin uudelle hallille, ja persiilleenhän se sitten meni. Ajatus "kyllä mä osaan ilman navigaattoria perille" pitäisi tuottaa välittömän sähköiskun, kun navinkin kanssa tulee mentyä metsään välillä. Ei nyt ihan metsään, mutta väärälle tielle kuitenkin. Mutkia tuli muutama ennen hallin löytymistä, ja sitten olikin jo kiire. Ainakin luulin niin. Kovalla tohinalla skipattiin verkat ja tyttö paineli pukkariin vetämään luistimia jalkaan. Ja köpötteli sieltä luistimet jalassa hetken päästä pois kertomaan, että treenit alkaa tunnin päästä. Sattuuhan näitä. Oli aikaa verrytellä.
Treenien vihdoin alkaessa minä päätin olla ovela ja ekologinen, ja käydä lataamassa sähkömonsterini alias autoni läheisen kauppakeskuksen pihassa. Samalla tulisi sitten käytyä kaupoilla ja muilla asioilla. Ehtisin vielä jopa pienen lenkinkin vetäistä tytön treenien aikana. Ei muuta kuin tuumasta toimeen, auto kauppakeskuksen pihaan ja pylvään viereen tankkaamaan, että miten kummassa sitä sähköä saa syötettyä autoon asti. Piti laittaa viestiä sähkölaitoksen numeroon, jolloin latauspistokkeen luukku aukeaisi ja laturin pään voisi kiinnittää mööpeliin. Laitoin viestin, luukku aukesi. Minä lykkäsin johdon kiinni ja lähdin hyvin tyytyväisenä lenkilleni ja kauppa-asioilleni.
Ajoitus oli lähes täydellinen, kun autolle takaisin tullessa aikaa oli sopivat kymmenen minuuttia. Ei tulisi kiire. Mutta. Se perkeleen mööpeli ei suostunut aukeamaan ja luovuttamaan laturin toista päätä. Ohjeissa käskettiin taas laittaa viesti numeroon, jolloin luukku aukeaisi. Paskat aukesi. Sai myös soittaa. Puhelu katkeksi joka kerta alkuunsa. Oli myös vikatilanteisiin oma numero. Löi varattua tai katkesi alkuunsa.
Tässä vaiheessa aloin jo kerätä pientä paniikkia, koska tytön treenit olivat jo aivan sillä hetkellä loppumassa ja johto edelleen törötti kiinni latausmööpelissä. Tyttö kun on herkkä säikähtämään, jos minua ei heti näy, ja tiesin paniikin valtaavan pienen mielen samalla sekunnilla kun treenit loppuvat. Alkukantainen vaisto käski repiä ja raastaa karjuen paskamööpeli tanaan. Vaimovaisto käski soittaa paniikinpurkupuhelun miehelle. Sen verran meni sekavaksi touhu, että soitin anopillekin samaan rahaan. Tosin hänelle löin luurin korvaan. Lisäksi yritin myös saada valmentajia kiinni, että selittäisivät tilanteen jälkikasvulleni ja käskisivät odottaa pukkarissa.
Miehen sain kiinni, hänelle karjahtelin katkonaisesti asiani. Valmentajan sain kiinni, hänelle selitin kohtuullisen asiallisesti asiani (ainakin toivon niin), kauppakeskuksen infotiskin ihmisen sain kiinni, hänelle selitin hyvinkin sekavasti asiani. Tässä vaiheessa kuulinkin niin tutun tokaisun: "Näin ei ole kyllä koskaan ennen tapahtunut." Just joo, yllätys. Mukaan soppaan saatiin vielä vartija, joka tuli kanssani ihailemaan sähkönjakajaa. Sitten kun yhdessä numeroon soitimme, se yllättäen vastasi. Samaisella sekunnilla kurvasi autoni viereen valmentaja kyydissään pieni paniikkinappulani alias tyttäreni. Oli napannut kyytiin ja toi luokseni. Ihan mahtava valmentaja, ihan mahtava seura, ihan mahtava päätös liittyä tähän seuraan. <3 Siinä sitten kommunikoin samanaikaisesti tyttäreni, valmentajan, sähkölaitoksen työntekijän sekä vartijan kanssa. En enää muista keneltä pyysin anteeksi ja ketä kiitin, mutta toivottavasti kaikki kiukkuenergia kohdistui sähkölaitoksen edustajaan. Ei ihan priimaa palvelua, kun vikanumero ei vastaa...
Mutta taas, loppu hyvin, kaikki hyvin. Mies taas kerran ei voinut muuta kuin todeta, että vain minulle voi sattua ja tapahtua näitä. Lupasi alkaa selailla uuden luisteluseuran sivuja, kun tähän seuraan olen nyt ensivisiitilläni tehnyt varmasti lähtemättömän vaikutuksen. Huomenna uusiks!
Ja sitten vielä. Mun ekologinen ja ilmainen automatkani. Paskat se mitään latasi. Bensalla tultiin kotiin.
Kommentit
Lähetä kommentti