Ruuhkaa ja vuosia

 Joulu meni ihmetellessä kehon uutta puhtia. Muutos on ollut niin käsittämätön, että sitä on vaikea ymmärtää. Elämä ei enää pyörikään niin kokonaisvaltaisesti jaksamisen ja jaksamattomuuden ympärillä.  Turvotus on lähtenyt laskemaan käsistä, jaloista, vatsasta, kasvoista, kaulalta. Painajaiset ja huimaus ovat vähentyneet radikaalisti. En enää menetä lihasten pitoa säikähtäessä, mikä huimauksen vähentymisen kanssa on lopettanut kaatuiluni kokonaan. Kolmeen viikkoon en ole kaatunut tai pudonnut polvilleni kertaakaan.  Lisäksi en ole nukahtanut tahattomasti minnekään kolmeen viikkoon. En ruokapöytään, palaveriin, sohvalle, autoon. En minnekään. Läheiset kertovat, että minun kanssani on helpompi keskustella, kun en syrjähtele tai unohda keskustelunaihetta. Päiväunia en tarvitse läheskään joka päivä. Nivelkivut ja käsien puutumiset ovat loppuneet. Isoja askelia kohti valoa.  Minulla on tunne, että olisin lähempänä ihmisiä ja kuulisin kaiken kirkkaammin. Ajattelu ei vie en...

Jokaisella vanhemmalla on kokemuksia lääkärikäynneistä lapsen kanssa. Sinne marssitaan pienen käärön, taaperon, tahtovan tappuran, pikkukoululaisen, vähän isomman koululaisen ja lopulta teinin kanssa. Välillä lääkäristä tullaan pois reseptin tai hoito-ohjeen kanssa tyytyväisenä siitä, että oli tajunnut viedä sen pilttinsä oikeaan aikaan tutkittavaksi. Välillä tulee myös muunlaisia käyntejä. Meidän perhe on vahvasti kunnostautunut noissa muunlaisissa käynneissä.  Välillä on äärettömän vaikea arvioida, kannattaako sitä lapsostaan lähteä raahaamaan lääkäriin vai odottaa vielä. Kerran jos toisenkin sitä on saanut kuulla, että "on vain perusnuhaa, se lähtee ihan vain sairastamalla". Viestitetään vahvasti, että koitapa tumpelovanhempi nyt lopettaa nämä turhat lääkärissäramppaamiset ja anna lapsen sairastaa rauhassa kotona. Tällöin tumpelovanhempi häpeää asiaankuuluvasti ja poistuu nöyränä vastaanotolta.  Erityisen hohdokas tumpelovanhempikokemus meillä oli lasten ollessa pienempiä....

 Pian on kuntoni romahtamisen kaksivuotispäivä. Aivan tarkkaan en muista, tapahtuiko se tapaninpäivänä vai päivä sen jälkeen. En muista, koska katosin sumuun. Nukuin, makasin, itkin. Kävelin tuettuna, istuin tuettuna. Muistan lyhyitä hetkiä, pieniä keskustelunpätkiä. Muistan, kun en pysynyt pystyssä. Muistan, kun en jaksanut istua ilman tukea. Enkä tuenkaan kanssa kovin pitkään.  Muistan pyörätuolimatkat Acutan käytävillä ja nöyryyttävät pyörätuolimatkat pois Acutan käytäviltä. Muistan uudenvuoden, kun istuin peittojen alla kuistin tuolissa ja nojasin kehoani seinään, kun lihakset eivät jaksaneet kannatella minua enää. Siinä kyyhötin tutisevana lihamassana ja yritin näytellä, että nautin katsellessani perheeni suorittamia uuden vuoden perinteitämme. En pystynyt nauttimaan, koska mietin, milloin lihaksista häviää ja se viimeinenkin voima ja putoan maahan.  Muistan ne iltahalauksien lomassa vaaditut lupaukset: "Lupaathan äiti, että et kuole. Lupaa mulle." Minä lupasin. Sama...

  Ilta-Sanomat pistää parastaan ja on lähtenyt oikein haastattelemaan kakkaohjeiden tiimoilta. Tottakai sitä pitää nyt vähän nostaa tapetille, että opettajat ovat TAAS KERRAN vastustamassa kaikkia hyviä ideoita. Eräs huolella laadittu kysymys kuuluu näin: "Tämähän on aivan luonnollinen asia, joka on osattu hoitaa Suomessa satoja vuosia ja varmasti opettajatkin osaisivat?" Taas keskitytään parjaamaan opettajia miettimättä sitä, mitä heiltä oikein pyydetään. Kyse EI ole osaamisesta. Aika moni osaa kantaa sankoa. Miten tämä paskasouvi saadaan käytännössä toimimaan, onkin sitten oma hommansa.  Ensinnäkin. Siistijöillä on tiukat ergonomiaohjeet, joiden mukaan he työskentelevät. Asioita ei kanniskella, vaan niitä työnnetään. Ei kumarrella eikä kurotella turhia. Pyritään mahdollisimman hyvään ergonomiaan, jotta keho kestäisi työn rasitusta vuodesta toiseen. Tämä on erittäin tärkeä asia, josta siistijät osaavat pitää myös kiinni. Hyvä! Nyt on ihan ok, että opettajat kantaisivat kakk...

Vaikka korona jyllää edelleen siellä sun täällä, koulujen koronaohjeet alkavat olla menneen talven lumia. Ei enää ruuan jakamista, aikataulujen porrastamista, väljyyden taikomista ahtaisiin tiloihin ja muita ihania ylhäältä päin kouluille annettuja ohjeita. Ei lastenlääkäreitä kertomassa, kuinka koulun tulee toimia. Ah, ihan vain koulua, peruskoulua.  Tai niinhän sitä luuli. Nyt saatiinkin pandemian jälkeen vähän maailmansodan uhkaa ja energiakriisiä. Koulussa opettajat ja muu henkilöstö tekee parhaansa kaiken tämän epävarmuuden ja huolen keskellä. Yrittää vakauttaa, tuoda rutiineja, saada koulunkäynti pois poikkeusjärjestelyistä. Samalla peläten, olemmeko taas menossa kohti poikkeusjärjestelyjä.  Jos sähköä ei riitä, se katkeaa. Myös kouluista. Siihen pitää varautua. Pitää huomioida kaikki. Tätä nyt pähkäillään kunnissa ja mietitään, miten koulunkäynti järjestyy kun sähköä ei tule. Jossakin kunnassa on hankittu opettajille otsalamput. Ihan varma en ole, miten se opetus hoidet...

 Endokrinologin aika tuli ja meni. Olin varustautunut huolellisesti. Mukaan otin jäljennökset käsien piirroksista, pohjallisen pieneksi jääneistä talvikengistä, kaksi vuotta sitten ostetun kesähatun ja huolellisesti laaditun listan tämänhetkisistä oireista.  Lääkäri otti vastaan ja pyysi kertomaan omin sanoin tilanteestani. Ojensin oirelistan ja yritin samalla kertoa mieheni avustamana tilanteestani. Näytin käsikuvat, hatun ja asettelin jalan aivan liian pienen pohjallisen päälle. Näytin kuvia itsestäni kuutisen vuotta sitten ja hän tarkasti vertaili kasvojani niihin.  Tämän jälkeen hän sitten totesi, ettei hän periaatteessa ole aivolisäkkeen varjoainemagneettikuvia vastaan ja jopa myönsi, että onhan minulla nyt turvotusta. Siihen sitten yhteisymmärrys loppui.  Hatun sopimattomuus johtuu turvotuksesta. Hän pohti myös, voisiko hattu olla kutistunut. Lisäsi myös, että koska hattu oli mennyt pieneksi niin nopeasti, ei voi olla kyse kasvusta vaan turvotuksesta. Kun sanoi...

 Mitä tapahtuu, kun kerta toisensa jälkeen annetaan ymmärtää, että kärsii mielen ongelmasta? Kun lääkäri lääkärin perään systemaattisesti vihjaa, että vika löytyy pääosastolta. Sitä huomaa alkavansa epäillä itseään. Vaikka kuinka itsestä tuntuu, että on oikeassa ja ongelma on fyysinen, se systemaattinen lääkärikomppanian jyrääminen alkaa tuntua, juurikin siellä pääkopassa.  Muutama viikko sitten kävelin keittiöön ja jalka petti alta aivan yhtäkkiä. Kaaduin pitkin pituuttani lattialle, enkä saanut otettua juuri yhtään vastaan käsillä. Se sattui. Kun sieltä lattiatasolta keräilin luitani ja nousin ylös, ensimmäisenä hiipi mieleeni ajatus: Mitä, jos tein tahallani tämän kaatumisen? Mitä, jos olisinkin voinut pysyä pystyssä, mutta päätinkin kaatua?  Töissä käyminen ei ole ollut helppoa. Olen pystynyt olemaan nyt syksystä töissä vain muutamia päiviä. Jokin on kehossani mennyt pahempaan suuntaan. Niissä muutamissa kokouksissa, joihin olen päässyt, olen pääasiassa nuokkunut ja h...