Kohti valoa

 Joulu meni ihmetellessä kehon uutta puhtia. Muutos on ollut niin käsittämätön, että sitä on vaikea ymmärtää. Elämä ei enää pyörikään niin kokonaisvaltaisesti jaksamisen ja jaksamattomuuden ympärillä. 

Turvotus on lähtenyt laskemaan käsistä, jaloista, vatsasta, kasvoista, kaulalta. Painajaiset ja huimaus ovat vähentyneet radikaalisti. En enää menetä lihasten pitoa säikähtäessä, mikä huimauksen vähentymisen kanssa on lopettanut kaatuiluni kokonaan. Kolmeen viikkoon en ole kaatunut tai pudonnut polvilleni kertaakaan. 

Lisäksi en ole nukahtanut tahattomasti minnekään kolmeen viikkoon. En ruokapöytään, palaveriin, sohvalle, autoon. En minnekään. Läheiset kertovat, että minun kanssani on helpompi keskustella, kun en syrjähtele tai unohda keskustelunaihetta. Päiväunia en tarvitse läheskään joka päivä. Nivelkivut ja käsien puutumiset ovat loppuneet. Isoja askelia kohti valoa. 

Minulla on tunne, että olisin lähempänä ihmisiä ja kuulisin kaiken kirkkaammin. Ajattelu ei vie energiaa ja väsytä. Ennen lomaa tein muutamia kirjallisia hommia opehuoneessa. Siellä oli muitakin, ja heidän rupattelunsa soljui taustalla. Yhtäkkiä tajusin, kuinka selvästi kuulin ihmiset. Ihan kuin minut olisi nostettu sumuisesta kaivosta päivänvaloon ihmisen keskelle. Mieletön tunne. 

Perhemenoissa ei ole enää ensimmäisenä kysymyksenä, että jaksaako äiti ja missä vaiheessa on äidin päiväuniaika. Äitinä helpottaa aivan älyttömästi se, että oma olotila ei kuormita lapsia enää niin paljon. Se on ollut tämän sairastumisen suurin surun aiheeni. Lapseni ovat menettäneet sen äidin, joka heillä oli ennen ja tilalle tuli tutiseva ja äärettömän väsynyt olio. Nyt voin tarjota heille välähdyksiä siitä äidistä, jonka he ehkä luulivat jo menettäneensä. 

 Minä olin se, joka paini ja kurmootti lapsia. Nosteli ja kantoi kainalossa. Pyöritti ja temusi. Sitten yhtäkkiä äitiä ei saanut lähestyä yllättäen, ettei äiti kaadu. Ei saanut pitää ääntä, ettei äiti herää. Varovasti, ettei äitiä satu. Varmasti äärettömän rankka muutos lapselle.

Välipäivinä pystyin ensimmäisen kerran todella pitkästä aikaa hieman hassuttelemaan kymppiveen kanssa. Sillä tavalla kuin hänen ollessaan seitsemän tai nipin napin kahdeksan. Kutitin, kannoin kainalossa, rymistelimme olkkarissa ja kikatimme. Jaksoin hetken aikaa ja olin äärettömän onnellinen. Lopuksi tuo pieni katsoi minuun silmät säihkyen ja sanoi: "Kiitos äiti." Kiitos äiti. Nuo pienet sanat kertoivat aika paljon siitä, mitä siellä lapsen mielessä on pyörinyt näiden viime vuosien aikana. 

Ennen sairastumista meillä oli saman lapsen kanssa tapana tehdä päivittäin ilmakuperkeikkoja siten, että tyttö piti käsistäni kiinni ja kiipesi jalkojani pitkin tehden samalla kiepin itsensä ympäri. Tämä loppui kuin seinään sairastumisen takia. Nyt uskalsimme kokeilla uudelleen patjan päällä. Yli kaksi vuotta on tuonut pituutta sen verran, että pää hinkkasi patjaan, mutta kieppi onnistui kuin onnistuikin. Molemmat osalliset hihittivät onnessaan. Aika ihanaa. 

Kävimme jopa luistelemassa kaupungin vapaajäävuorolla jäähallissa. Muu perhe liiteli keveästi, kun minä jalat tutisten hain tuntumaa jäähän. Alkuun tuntui, että sitä ei pysy edes pystyssä. Sitten pienen totuttelun jälkeen alkoi löytyä jonkinlaista luistelupotkuakin. Välillä oli mentävä lepäämään vaihtoaitioon, mutta sitten uudelleen takaisin. Tunnin aikana luistelin neljä kierrosta kaukalon ympäri ja töpöttelin muutamia pikkukierroksia keskiviivan tuntumassa. Maailman parhaat kierrokset. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan muistin, miltä tuntui väsyttää lihakset liikunnalla. 

Kahden vuoden liikkumattomuus on tehnyt tehtävänsä. Minä aloitan tämän kunnon kohottamisen niin pohjalta, kuin vain ikinä voi aloittaa. Lihaksia ei ole jäljellä, mutta luotan, että jonkinlainen lihasmuisti siellä piilee niistä asioista, mitä tein ennen sairastumista. Nyt minulla on mahdollisuus. 

Toki edelleen olen kaukana sellaisesta ihmisestä, joka tekee työpäivän ja painaa sen jälkeen harrastuksiin, lasten tai omiin. Ymmärrän myös sen, että huonojakin päiviä tulee ja toipuminen vaatii vielä monta mutkaa aivolisäkkeen toiminnan selvittelyn osalta. Nyt kuitenkin näen tulevaisuuden, jossa voin liikkua ja elää edes jollakin tasolla normaaliarkea. Aika näyttää, millaiseksi se sitten lopulta muodostuu.

Varovasti uskallan toivoa, että vuonna 2023 meidän perhe vihdoin näkisi hieman valoa.