Ruuhkaa ja vuosia

Ennen Essureiden poistoleikkausta luin paljon naisten kokemuksia poistoleikkauksista ja Essure-vapaasta elämästä sen jälkeen. Kerta toisensa jälkeen teksteissä tuli esiin sana ihmeparantuminen. Tällä sanalla moni nainen kuvaili oloaan leikkauksen jälkeen. Että olo parani niin radikaalisti, että se tuntui aivan ihmeeltä. Hyvin vaikea oli ennen leikkausta ymmärtää, mistä he puhuivat. Nyt alan ymmärtää näitä kommentteja.  Mitään takeita paremmasta olosta ei ollut. Esimerkiksi sisätaudeillä lääkäri ei uskonut alkuunkaan, että Essureiden poisto voisi ratkaista yhtään mitään. Gynekologi, joka minut leikkasi, ei myöskään takuuta leikkauksen hyödyllisyydelle antanut. Oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että Essuret kannattaa poistaa, että näkisi niiden osuuden tähän kaikkeen. Ja olihan niillä osuutta. Huhhuh.  Heti leikkauksen jälkeen olo oli parempi alavatsassa. Vaikka haavat olivat kipeät ja olin muutenkin pihalla kuin lumiukko, kehoni rekisteröi sen kevyemmän fiiliksen alavatsassa....

 (Sisältää kertomusta leikkauksesta. Jos et kestä puhetta verestä tai ladypartseista, lue omalla vastuulla) Tällä viikolla loputtomalta tuntunut odotus päättyi. Vihdoinkin aikani Essureiden poistoleikkaukseen oli käsillä. Nyt en enää odottaisi, vaan jotain oikeasti konkreettista tapahtuisi. Vaikka leikkausta odotti kovasti, niin kyllä ajatus nukutuksesta ja leikkauksesta myös pelotti. Leikkaava lääkärikin jo ensi tapaamisella kehotti varautumaan pitkään toipumisaikaan, koska elimistöni on ollut niin huonossa kunnossa jo pitkän aikaa. Tällöin voi toipuminenkin ottaa aikansa. Ei sitä voinut olla heikolla hetkellä miettimättä, että onko tässä nyt hyppimässä ojasta allikkoon ja pahentamassa tilannettaan. Mutta. Eipä sitä auta muuta kuin yrittää kaikkensa, että saisi elämänsä takaisin. Kuitenkin aika vahva fiilis oli, että tämä on se, joka nyt kropassa tekee tuhojaan. Vaikka ne yön epäröintihetket muuta väittivätkin.  Leikkauspäivän aamuna kello herätti viideltä. Sairaalaan oli tun...

 Tammikuussa sisätaudeilla apulaisylilääkäri kysyi, milloin viimeksi olen tuntenut itseni terveeksi. Hetken mietittyäni vastasin, että kuusi-seitsemän vuotta sitten. Viimeiset vuodet kun ovat olleet kompurointia sairaudesta toiseen. Jäin miettimään, mitä silloin kuusi-seitsemän vuotta sitten tapahtui. Löytyisikö sieltä selitys siihen, että olen nyt tässä kunnossa.   Tuohon aikaan kasivee oli pikkutatti ja minä olin juuri palannut työelämään. Se nyt sinänsä on jo iso muutos. Mietin sitäkin vaihtoea, että vaikeat raskaudet vain tekivät jotakin elimistölleni. Mutta sitten muistin, että kaikesta univajeesta huolimatta olin raskauden jälkeen kohtuullisen terve.  2014 jouluna olin ollut puolisen vuotta töissä hoitovapaan jälkeen. Tuossa vaiheessa lapsiluku oli täynnä ja uusia raskauksia ei todellakaan haluttu. Olin selvinnyt jotakuinkin järjissäni kahdesta helvetillisestä hyperemeesiraskaudesta ja onnistunut saamaan maailmaan kaksi ihanaa tyttölasta. Se riitti. Halusin yli...

Viime viikolla pääsin taas lääkäriin. Ylpeänä voin todeta, että pääsin sinne ihan itse. Ajoin itse, kävelin itse. Minä itse -vaihe selvästi menossa. Minut oli siirretty kokonaan apulaisylilääkärin potilaaksi, nähtävästi edellinen ei sitten enää keksinyt, mitä tehdä. Lääkäri kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan ihmiset, joilla on yliliikkuvat nivelet, oireilevat joskus sairauksia epätyypillisesti. Minulla kun tuota yliliikkuvuutta on, niin voi siis tällä tavalla vaikeuttaa diagnoosin löytämistä. Erikoista, en ollut ikinä ennen kuullutkaan.   Taas käytiin läpi laboratoriotuloksia, tutkittiin, käytiin läpi oireita, katsottiin ottamiani valokuvia ja videoita ja selailtiin jopa aktiivisuusrannekkeen tietoja. Mitään selvää ei ole vieläkään löytynyt. Rautaa pitäisi saada imeytymään, nyt kokeillaan jotakin uutta tablettia. 80 euroa purkki, ihanan kallista. Jos tämä ei auta, pitää pohtia suonensisäistä.  Ainoa, mihin lääkäri tarttui, oli uni. Jos aktiivisuusrannekkeen tiedot ant...

Muistaako kukaan sitä tulppaanimainosta, joka yleensä alkoi pyöriä helmikuulla telkussa? "Avaa ovi kevääseen!" Minulle mainos on aina ollut merkki siitä, että kohta se helvetillinen pimeys loppuu ja mennään kohti valoa. Vihaan syksyn pimeyttä ja sadetta, inhoan sitä mustaa maisemaa ja väsymystä. Keväällä herään aina eloon aivan uudella tasolla.  Tänä keväänä ei silmiin osunut enää tuttua mainosta, mutta äidiltä sain naistenpäivän tulppaanit ja pääsin aloittamana kevään odotuksen. Kovin tiukassa se tänä keväänä on ollut, kevään tuleminen. Lunta on tullut tupaan niin konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin.  Tammi-helmikuu meni aikamoisessa epätoivossa. Lihaksien lakko oli niin kokonaisvaltainen ja lamauttava. Kun pienin askelin olo alkoi petraantua, tilannetta alkoi sekoittaa lihaksien vapina. Ihan kuin joku olisi ottanut kunnon otteen lantiosta ja ravistellut niin maan perusteellisesti. Sitä alkoi pakostakin pyöriä mielessä, että tätäkö tämä elämä sitten jatkossa tulee olema...

Opettajana sitä on tullut seurattua aika tiukasti koronatilanteen kehittymistä ja hallituksen ulostuloja aiheesta. Siitäkin huolimatta, että meillä töissä tiedotus pelaa hyvin, ja opetuksen järjestäjäpuoli on tarkkana tuomassa viestiä ruohonjuuritasolle aina tarvittaessa. Voin vain kuvitella sen kuormituksen määrää, mitä tämä koronan tuoma säätö on tuonut johtoportaalle, kun opettajillekin on ollut ihan riittämiin omaksuttavaa ja sopeuduttavaa jatkuvissa muutoksissa.  Torstaista tiedotustilaisuutta kuunneltiin varmasti taas tarkasti kaikkialla. Vaikka minä olenkin hetkellisesti pois pelistä koulumaailmasta, seuraan tarkasti koulua koskevia rajoituksia. Ja mietin, mitä siitä seuraa kollegoille ja esimiehille.  Tiedotustilaisuudessa  Marin ilmoittaa, että leviämisvaiheessa olevat alueet siirtyvät heti tasolle kaksi. (Tason kaksi oletan tarkoittavan toimenpidetasoja , joita on kolme.) Tämän jälkeen hän jatkaa: "Lisäksi tasolle kaksi suositellaan siirryttävän seuraavilla kiih...

Olo on hitaasti, hyvin hitaasti ottanut askeleita parempaan. Pystyn ajamaan hieman pidemmän matkan, olemaan pystyssä hieman kauemmin, kävelemään muutaman askeleen pidemmälle. Helpottavaa on, etten enää ole aivan auteltava ja pystyn tekemään vähän kotitöitä. Näin kaikki ei kasaannu miehelle. Tai mun äidille, joka on ollut mieletön apu.  Pyykinpesu onnistuu jo hyvin, samoin tiskien laitto. Puita saan kannettua pienissä erissä ja sytytettyä takan. Vessan saan pestyä ja imurointi onnistuu huone kerrallaan. Tästä syystä meillä on imuri lattialla lähes aina. Kun pääsen loppuun asti, pitääkin aloittaa alusta. Vähän on olo kuin Miljoonasateen biisissä 506 ikkunaa. Mutta hei, mä pystyn!    Eilen oli taas laboratoriopäivä, oli vietäviä näytteitä ja paikan päällä otettavia. Päätin kokeilla, kuinka pystyn itse tähän reissuun. Autolla noin 15min suuntaansa ja määränpäässä kävelyä noin 150 metriä/suunta. Autohommat meni hyvin, mutta se hemmetin kävely...  Kävin sairaalan laborator...