Ruuhkaa ja vuosia

 Mä vihaan aamuja. Lähes yhtä paljon kuin maanantaita. Aamuisin väsyttää, on kiire, tavarat on hukassa ja kaikki menee yksinkertaisesti pieleen. Aina.  Olen aina ollut iltaihminen, iltaisin olen virkeimmilläni. Ihan parasta on vapaa aamu, jolloin voi herätä rauhassa, syödä aamupala kirjaa lukien tai lempiohjelmaa seuraten, yökkäri päällä. Ilman kiirettä ja pakkoa. Ja sitä hemmetin ketutusta, kun aikataulut ei kumminkaan pidä. Kesälomaan mahtui monta ihanaa aamua. Tällä viikolla tämän perheen naiset palasivat karuun arkeen töiden ja koulun alkamisen merkeissä. Kasiveelle, joka on sielultaan osittain koira, tämä ei ollut ongelma eikä mikään. Hän herää loistotuulella ja pomppaa pystyyn kuvitteellinen häntä heiluen. Olenkin aina sanonut, että tämä tyttö ei nukahda. Hän vain menee hetkeksi pois päältä ja käynnistyy aamulla kuin tuliterä auto startatessaan. Ja sitten mennään taas.  Kymppivee onkin sitten perinyt minun aamuvihani. Erityisen ihanaa on pakottaa itsensä aamulla ylö...

Silmälasit on siitä tärkeä apuväline, että ilman niitä on hankalampi olla. Varsinkin tuollaisen pienen ekaluokkalaisen, joka reenaa niin maan kauhiasti lukemista. Seiskavee on ollut jo viime kesänä kovin innokas lukija. Hän luki useamman helppolukuisen kirjan kannesta kanteen ennen ekaluokan alkua. Ihana oli kuunnella, kun neiti istui risti-istunnassa kirjahyllyn edessä ja luki puoliääneen kirjojaan. Se oppimisen riemu oli pitelemätöntä. Silmälaseja on saanut ostaa aika kasan. Kun kolmevuotias saa lasit, ne eivät ole kovin helläkätisessä käytössä. Ensimmäisten lasien kanssa harjoiteltiin ihan vain sitä, että niitä ei viskata nurkkaan, kun iskee kiukku. Senkin jälkeen lapsen kasvaessa laseille sattui ja tapahtui. Muutamista laseista on pudonnut linssi kesken menon. Viimeisimmät lasit rikkoutuivat, kun tyttö kaatui treeneissä tatamilla kasvoilleen ja kehys napsahti poikki. Tämä tapahtui noin 20 minuuttia treenien alun jälkeen, jolloin olimme kiiruhtaneet aivan viime tinkaan treene...

Haikarat eivät oikeasti kuulemma kuljeta vauvoja ovien taakse. Se on vain satua. Hieman iski epäilys, että josko sittenkin on totta, kun taivaasta tipahti naapurin kynnysmatolle vauva. Juu, kyllä! Ihan oikea vauva. Tosin vauva oli toooosi pieni ja sillä oli pitkä häntä. Pienen pieni oravavauva. Viereen mätkähti myös toinen pieni, mutta tämä parka ei osunut yhtä onnekkaasti kynnysmatolle ja kuoli välittömästi. Jos oli haikaran tekosia, niin nyt ei mennyt nappiin eläinlaji eikä kuljetus. Naapuri aikansa seuraili ja odotti, josko kuitenkin emo tulisi hakemaan. Että ehkä ei olisi kuitenkaan hänelle tarkoitettu tämä vauva. Emoa ei kuulunut eikä näkynyt. Pitkän aikaan tuollainen pieni rääpäle ei yksinään pärjää, joten huoli alkoi kasvaa. Naapuri soitteli eläinhoitolat läpi ja kyseli neuvoja. Haki netistä tietoa, kuinka hoitaa pientä oravaa, jos ei emo takaisin ota. Eikä emoa hakenut, joten naapuri haki. Hoitolaan pientä parkaa ei otettu, joten naapuri alkoi keinoemoksi. Ilmoittipa ...

Tälla viikolla aloitimme koulumaailmassa paljon puhuttaneen lähiopetuksen koronarajoitusten varjossa, koulumaailman uuden normaalin. Se työmäärä, mikä näiden kahden viikon eteen on tehty, on aivan käsittämätön. Respektiä vain rehtoreille, aikamoisen rutistuksen olette tehneet. Kun tosiaan kaikki meni uusiksi. Yleensä kouluvuosi aloitetaan kerran, elokuussa. Kun oppilaat astelevat ensimmäistä kertaa koulun pihalle, heitä odottaa tarkka suunnitelma, jossa on pyritty ottamaan huomioon jokainen luokka niin ryhmänä kuin yksilötasolla.  Kesäkeskeytyksen aikana esimiehet ovat pohtineet mm. seuraavia kysymyksiä: Kuka opettaa kässyt ja miten ne sovitetaan lukkariin niin, että kaikille saadaan vuorollaan oma aika kässyluokissa. Miten kieltenopettajien lukkarit rakennetaan, jottei hyppytunteja tulisi oppilaille? Opettajille niitä on välillä vain laitettava. Miten järjestetään uskontojen opetukset ja ET:t? Kuinka sijoitella koulunkäynninohjaajat niin, että heidän työstään saadaan mahdo...

Noni. Nyt ne sitten avataan. Ne koulut nimittäin, siirrytään etäopetuksesta lähiopetukseen. Pitkään on jo somessa vellonut keskustelu aiheesta, ja sitä keskustelua olen seurannut epäuskoisena. Kuinka paljon ryönää voi opettajien päälle heittää? Toki olen kuullut ne vakiojutut kaffipullaa mussuttavista opettajista, jotka piiloutuvat opehuoneeseen aina, kun vain ikinä on mahdollista. Ja ne lomat. Suorastaan syntisen väärin. Olen kuullut mm. ehdotuksen, jossa opet laitettaisiin kesäksi ojia kuokkimaan, etteivät lorvi koko kesää tyhjänpanttina. Koska opethan on laiskoja. Piruuksittaan opiskelevat toisella kädellä maisteriksi, että pääsevät sitten mahdollisimman helpolla koulumaailmassa. Kun eivät oikeisiin töihin jaksa ruveta. Tämän open lomamateriaalia tältä keväältä. Kun siirryttiin etäopetukseen, opet jäivät luonnollisesti lomailemaan. Jäivät nyt kotiin juomaan sitä kaffetta pullan kanssa. Jotain niille pitäisi keksiä, kun taas laiskottelevat, perkele! Samaan aikaan opet vääntäv...

Jatkuva sairastelu ja stressi on ottanut omansa, ja unohtelu ja asioiden sekoittaminen on tullut tutuksi. Aina toki olen ollut hajamielinen professori -tyyppinen tapaus, mutta näiden viime vuosien tapaukset ovat nostaneet käsitteen aivan nextille levelille. Töissä olen pystynyt aina pitämään palikat kasassa, mutta kotona sitten on pakka hajonnut. Toki olen lääkärissäkin asiasta puhunut ja huoltani muistin toimimattomuudesta tuonut ilmi. Niinpä sitten tällä viikolla maanantaina pääsin/jouduin/mitälie kokemaan sellaisenkin tapahtuman kuin työkykyarvio. Sain ajan psykologille ja hän testasi, kuinka kognitioni ja muisti pelittävät. Siinä kun istuin lappusten ja paperien edessä, mielleyhtymä omaan työhöni ja oppilastestaukseen oli ilmeinen. On sanottava, että jokaisen työkseen testaavan olisi hyvä edes joskus olla testattavana ihan vain kokeakseen, miltä se tuntuu. Kun ratkot siinä tehtäviä toisensa jälkeen tietämättä yhtään, miten on onnistunut. Aika kylmäävä tunne kaikkinensa. Tulee t...

Olen aina ollut sellainen, että puran asioita joko puhumalla tai kirjoittamalla. Jos jotakin hassua sattuu, yleensä kerron sen eteenpäin. En ole juuri koskaan jaksanut pohtia, pitäisikö sattumuksia hävetä tai aiheuttaako se jonkisorttisen kolhun imagooni. Jos joku haluaa minut tuomita, hän voi sen tehdä aivan vapaasti. Se, että sekoilen sanoissani, sekoitan asioita tai muuten sattuu ja tapahtuu, ei tarkoita, että olisin jotenkin tyhmempi tai huonompi kuin muut. Vähän ehkä hösömpi, mutta väliäkö sillä. Jos näitä sattumuksia eteenpäin kertomalla voin nostaa jollekulle virneen kasvoille edes hetkeksi, töppäilyni on ollut kertomisen arvoinen. Nauru on tärkeä asia, sitä tarvitsemme kaikki elämäämme. Facebookin kautta aloin kirjoitella hyvin varhaisessa vaiheessa ylös meidän perheen sattumuksia. Hiljalleen aloin saada palautetta kirjoituksista. Monet tulivat kiittämään kasvokkain päivänsä piristämisestä. Oli hauska nähdä, kun moni ihminen minut nähdessäni hörähti ja toisti jonkun kirjoitta...