Ruuhkaa ja vuosia

Tälla viikolla aloitimme koulumaailmassa paljon puhuttaneen lähiopetuksen koronarajoitusten varjossa, koulumaailman uuden normaalin. Se työmäärä, mikä näiden kahden viikon eteen on tehty, on aivan käsittämätön. Respektiä vain rehtoreille, aikamoisen rutistuksen olette tehneet. Kun tosiaan kaikki meni uusiksi. Yleensä kouluvuosi aloitetaan kerran, elokuussa. Kun oppilaat astelevat ensimmäistä kertaa koulun pihalle, heitä odottaa tarkka suunnitelma, jossa on pyritty ottamaan huomioon jokainen luokka niin ryhmänä kuin yksilötasolla.  Kesäkeskeytyksen aikana esimiehet ovat pohtineet mm. seuraavia kysymyksiä: Kuka opettaa kässyt ja miten ne sovitetaan lukkariin niin, että kaikille saadaan vuorollaan oma aika kässyluokissa. Miten kieltenopettajien lukkarit rakennetaan, jottei hyppytunteja tulisi oppilaille? Opettajille niitä on välillä vain laitettava. Miten järjestetään uskontojen opetukset ja ET:t? Kuinka sijoitella koulunkäynninohjaajat niin, että heidän työstään saadaan mahdo...

Noni. Nyt ne sitten avataan. Ne koulut nimittäin, siirrytään etäopetuksesta lähiopetukseen. Pitkään on jo somessa vellonut keskustelu aiheesta, ja sitä keskustelua olen seurannut epäuskoisena. Kuinka paljon ryönää voi opettajien päälle heittää? Toki olen kuullut ne vakiojutut kaffipullaa mussuttavista opettajista, jotka piiloutuvat opehuoneeseen aina, kun vain ikinä on mahdollista. Ja ne lomat. Suorastaan syntisen väärin. Olen kuullut mm. ehdotuksen, jossa opet laitettaisiin kesäksi ojia kuokkimaan, etteivät lorvi koko kesää tyhjänpanttina. Koska opethan on laiskoja. Piruuksittaan opiskelevat toisella kädellä maisteriksi, että pääsevät sitten mahdollisimman helpolla koulumaailmassa. Kun eivät oikeisiin töihin jaksa ruveta. Tämän open lomamateriaalia tältä keväältä. Kun siirryttiin etäopetukseen, opet jäivät luonnollisesti lomailemaan. Jäivät nyt kotiin juomaan sitä kaffetta pullan kanssa. Jotain niille pitäisi keksiä, kun taas laiskottelevat, perkele! Samaan aikaan opet vääntäv...

Jatkuva sairastelu ja stressi on ottanut omansa, ja unohtelu ja asioiden sekoittaminen on tullut tutuksi. Aina toki olen ollut hajamielinen professori -tyyppinen tapaus, mutta näiden viime vuosien tapaukset ovat nostaneet käsitteen aivan nextille levelille. Töissä olen pystynyt aina pitämään palikat kasassa, mutta kotona sitten on pakka hajonnut. Toki olen lääkärissäkin asiasta puhunut ja huoltani muistin toimimattomuudesta tuonut ilmi. Niinpä sitten tällä viikolla maanantaina pääsin/jouduin/mitälie kokemaan sellaisenkin tapahtuman kuin työkykyarvio. Sain ajan psykologille ja hän testasi, kuinka kognitioni ja muisti pelittävät. Siinä kun istuin lappusten ja paperien edessä, mielleyhtymä omaan työhöni ja oppilastestaukseen oli ilmeinen. On sanottava, että jokaisen työkseen testaavan olisi hyvä edes joskus olla testattavana ihan vain kokeakseen, miltä se tuntuu. Kun ratkot siinä tehtäviä toisensa jälkeen tietämättä yhtään, miten on onnistunut. Aika kylmäävä tunne kaikkinensa. Tulee t...

Olen aina ollut sellainen, että puran asioita joko puhumalla tai kirjoittamalla. Jos jotakin hassua sattuu, yleensä kerron sen eteenpäin. En ole juuri koskaan jaksanut pohtia, pitäisikö sattumuksia hävetä tai aiheuttaako se jonkisorttisen kolhun imagooni. Jos joku haluaa minut tuomita, hän voi sen tehdä aivan vapaasti. Se, että sekoilen sanoissani, sekoitan asioita tai muuten sattuu ja tapahtuu, ei tarkoita, että olisin jotenkin tyhmempi tai huonompi kuin muut. Vähän ehkä hösömpi, mutta väliäkö sillä. Jos näitä sattumuksia eteenpäin kertomalla voin nostaa jollekulle virneen kasvoille edes hetkeksi, töppäilyni on ollut kertomisen arvoinen. Nauru on tärkeä asia, sitä tarvitsemme kaikki elämäämme. Facebookin kautta aloin kirjoitella hyvin varhaisessa vaiheessa ylös meidän perheen sattumuksia. Hiljalleen aloin saada palautetta kirjoituksista. Monet tulivat kiittämään kasvokkain päivänsä piristämisestä. Oli hauska nähdä, kun moni ihminen minut nähdessäni hörähti ja toisti jonkun kirjoitta...

On niitä viikkoja, kun asiat sujuvat kuin tanssi. Palaset loksahtelevat kohdilleen ja aurinko paistaa. Tiedättekö, sellainen positiivinen flow. Mä tosin harrastan vähän sellaista vastakkaista flowta. Sellaista, jossa kompastellaan surkeasta sattumuksesta toiseen. Ja vieläpä sellaisia sattumuksia, jotka on ihan pölhöjä. Vuosi sitten minulla oli kohtaaminen  vaahteran kanssa kallioprojektin yhteydessä. Tästä viisastuneena opin lähestymään tuota puulajiketta varoen ja sieraimet supussa. Nähtävästi kuitenkin kohtaamisia voi sattua myös muiden puulajien kanssa, sen sain maanantaina todeta. Päivä oli sujunut sisätiloissa nuhakuumeisen kymppiveen kanssa. Miehen tullessa kotiin päätin poistua happihyppelylle pihaan, jossa lehdet edelleen odottivat haravan lempeää kosketusta. Kohtuullisen nopeasti sain koivujen alta lehdet kasalle, ja aloin kärrätä kottikärryillä tavaraa kompostiin. Sitten piti ihan vain pikkaisen vielä kuopaista haravalla puun juurelta, että saisi viimeiset lehtikasat...

Meidän kanit, Inari ja Ivalo, asustelevat takapihan häkissä. Lempipuuhana niillä on kaivaminen. Siis niinkuin todellakin kaivaminen. Paljon. Tämä oli tiedossa, kun kanit muuttivat meille joulun tienoilla. Siksi mietimme tarkkaan, minne häkki kannattaa rakentaa ja miten tehdä, etteivät ristihuulet karkaa nopeammin kuin ehdimme kissaa sanoa. Tai kania. Tuumailun jälkeen päädyimme laittamaan häkin takapihalle, koska siellä pienen maakerroksen jälkeen tulee vastaan kallio. Häkin reunat vuorasimme kivillä ja puulla paksusti, jotteivät kanit vain onnistu tekemään tunnelia reunan ali. Toki tupsuhännät mylläävät häkissä päivittäin ja kaivelevat tunneleita, mutta yksikään tunneli ei ole mennyt reunoja kohti, vaan keskelle päin. Isoimmat luolat olen peitellyt kivillä sortumisvaaran takia, mitä hommaa kanit ovat myrtyneenä seuranneet vierestä. Mutta kaikkinensa. Kanit saavat kaivaa sydämensä kyllyydestä, ja karkaamismahdollisuus on minimoitu olemattomaksi. Homma vaikutti toimivalta. Tähän päi...

Tänään juhlittiin taas äitejä. Jo runsaan viikon oli meidän perheen ohjelmaan kuulunut jumalatonta kuiskuttelua ja supinaa joko tyttösten välillä keskenään tai isänsä kanssa. Ja äidin rooli oli olla autuaan tietämätön kaikesta. Kuusivee ruksi kalenterista päiviä ja laski jatkuvalla syötöllä, että montako päivää on vielä jäljellä suureen päivään.  Kun the päivä alkoi lähestyä, supina ja kuhina alkoi olla jo aikamoisilla leveleillä. Kuusiveen jumalattomat spurtit rapisevat systeemit kainalossa päätyivät välillä seinään. Se hinta on joskus vain maksettava hyvän lahjapiilon löytämisestä. Ja äiti seilasi taas kerran aivan kuutamolla eri suuntaan, että salaisuudet säilyvät.  Eilen lähdin kaverin kanssa illasta elokuviin, jotta kotipartio pääsisi rauhassa toteuttamaan supinasuunnitelmiaan. Kävin katsomassa Marvellin leffojen huikaisevan päätösjakson, jossa vilisi sankaria toisensa perään. Vaikka leijonanosa saagan leffoista on tainnut jäädä minulta näkemättä, oli kolmitu...