Ruuhkaa ja vuosia

Olen aina ollut sellainen, että puran asioita joko puhumalla tai kirjoittamalla. Jos jotakin hassua sattuu, yleensä kerron sen eteenpäin. En ole juuri koskaan jaksanut pohtia, pitäisikö sattumuksia hävetä tai aiheuttaako se jonkisorttisen kolhun imagooni. Jos joku haluaa minut tuomita, hän voi sen tehdä aivan vapaasti. Se, että sekoilen sanoissani, sekoitan asioita tai muuten sattuu ja tapahtuu, ei tarkoita, että olisin jotenkin tyhmempi tai huonompi kuin muut. Vähän ehkä hösömpi, mutta väliäkö sillä. Jos näitä sattumuksia eteenpäin kertomalla voin nostaa jollekulle virneen kasvoille edes hetkeksi, töppäilyni on ollut kertomisen arvoinen. Nauru on tärkeä asia, sitä tarvitsemme kaikki elämäämme. Facebookin kautta aloin kirjoitella hyvin varhaisessa vaiheessa ylös meidän perheen sattumuksia. Hiljalleen aloin saada palautetta kirjoituksista. Monet tulivat kiittämään kasvokkain päivänsä piristämisestä. Oli hauska nähdä, kun moni ihminen minut nähdessäni hörähti ja toisti jonkun kirjoitta...

On niitä viikkoja, kun asiat sujuvat kuin tanssi. Palaset loksahtelevat kohdilleen ja aurinko paistaa. Tiedättekö, sellainen positiivinen flow. Mä tosin harrastan vähän sellaista vastakkaista flowta. Sellaista, jossa kompastellaan surkeasta sattumuksesta toiseen. Ja vieläpä sellaisia sattumuksia, jotka on ihan pölhöjä. Vuosi sitten minulla oli kohtaaminen  vaahteran kanssa kallioprojektin yhteydessä. Tästä viisastuneena opin lähestymään tuota puulajiketta varoen ja sieraimet supussa. Nähtävästi kuitenkin kohtaamisia voi sattua myös muiden puulajien kanssa, sen sain maanantaina todeta. Päivä oli sujunut sisätiloissa nuhakuumeisen kymppiveen kanssa. Miehen tullessa kotiin päätin poistua happihyppelylle pihaan, jossa lehdet edelleen odottivat haravan lempeää kosketusta. Kohtuullisen nopeasti sain koivujen alta lehdet kasalle, ja aloin kärrätä kottikärryillä tavaraa kompostiin. Sitten piti ihan vain pikkaisen vielä kuopaista haravalla puun juurelta, että saisi viimeiset lehtikasat...

Meidän kanit, Inari ja Ivalo, asustelevat takapihan häkissä. Lempipuuhana niillä on kaivaminen. Siis niinkuin todellakin kaivaminen. Paljon. Tämä oli tiedossa, kun kanit muuttivat meille joulun tienoilla. Siksi mietimme tarkkaan, minne häkki kannattaa rakentaa ja miten tehdä, etteivät ristihuulet karkaa nopeammin kuin ehdimme kissaa sanoa. Tai kania. Tuumailun jälkeen päädyimme laittamaan häkin takapihalle, koska siellä pienen maakerroksen jälkeen tulee vastaan kallio. Häkin reunat vuorasimme kivillä ja puulla paksusti, jotteivät kanit vain onnistu tekemään tunnelia reunan ali. Toki tupsuhännät mylläävät häkissä päivittäin ja kaivelevat tunneleita, mutta yksikään tunneli ei ole mennyt reunoja kohti, vaan keskelle päin. Isoimmat luolat olen peitellyt kivillä sortumisvaaran takia, mitä hommaa kanit ovat myrtyneenä seuranneet vierestä. Mutta kaikkinensa. Kanit saavat kaivaa sydämensä kyllyydestä, ja karkaamismahdollisuus on minimoitu olemattomaksi. Homma vaikutti toimivalta. Tähän päi...

Tänään juhlittiin taas äitejä. Jo runsaan viikon oli meidän perheen ohjelmaan kuulunut jumalatonta kuiskuttelua ja supinaa joko tyttösten välillä keskenään tai isänsä kanssa. Ja äidin rooli oli olla autuaan tietämätön kaikesta. Kuusivee ruksi kalenterista päiviä ja laski jatkuvalla syötöllä, että montako päivää on vielä jäljellä suureen päivään.  Kun the päivä alkoi lähestyä, supina ja kuhina alkoi olla jo aikamoisilla leveleillä. Kuusiveen jumalattomat spurtit rapisevat systeemit kainalossa päätyivät välillä seinään. Se hinta on joskus vain maksettava hyvän lahjapiilon löytämisestä. Ja äiti seilasi taas kerran aivan kuutamolla eri suuntaan, että salaisuudet säilyvät.  Eilen lähdin kaverin kanssa illasta elokuviin, jotta kotipartio pääsisi rauhassa toteuttamaan supinasuunnitelmiaan. Kävin katsomassa Marvellin leffojen huikaisevan päätösjakson, jossa vilisi sankaria toisensa perään. Vaikka leijonanosa saagan leffoista on tainnut jäädä minulta näkemättä, oli kolmitu...

Tämä viikko ei ole ollut mun vahvimpia. Ei sitten kyllä yhtään. Maanantaina pudotin puoli tiuta kananmunia lattialle reippaan sadattelun säestämänä. Ja koska alin laatikko, jossa säilytetään kauhoja ja muita vastaavia, oli jäänyt auki, sai myös se munakuorrutteen. Kananmuna on raivostuttava siivottava, kun se venyy ja vanuu kaikkialle. Sain siivouksen tiimellyksessä sen leviämään myös matolle. Sinänsä hyvä suoritus. Tiistaina vein tyttöjä muodostelmaluistelutreeneihin kolmenkymmenen kilometrin päähän. Mies oli järjestelmällisesti laittanut valmiiksi eteiseen kaikki treenikamat odottamaan sitä, että meikäläinen nappaa kakarat ja kamat kainaloon töiden jälkeen. Hallin pihassa ehdin hekumoida, kuinka ajoissa oltiin ja kuinka sujuvasti oli siirtymä tapahtunut. Mun Amperassakin oli vielä vähän sähköä jäljellä maltillisen kaasujalan ansiosta. Noin kolmen sekunnin omahyväisen hymistelyn jälkeen huomasin, että takaluukussa ei ole mitään. Miehen järjestelmällisesti laittamat luistelulaukut ...

Pääsin juuri muotinäytökseen. Ja mikä parasta, kenkänäytökseen. Neiti kuusivee huhuili minua eteiseen, ja sinne mentyäni minut istutettiin paraatipaikalle näytöksen eturiviin. Ja voi että, mikä esitys! Sain ihailla jokaisen vähänkin naiselliseen vivahtavan kenkäparini esiinmarssia koon 31 jalkaterissä. Oli korkeakorkoiset saappaat, jotka ulottuivat reiden yläosiin asti. Oli avokkaat, oli perinteiset korkkarit, oli nilkkurit... Ja jos mieheni sattuu tätä lukemaan, siellä oli vain muutama edullinen ja huolella valittu monikäyttöinen ja kestävä kenkäpari. ;) "Äiti, kerro sit, mikä pari on sun mielestä voittaja." Siinä kun katselin säihkyväsilmäisen neidin kekkalointia, muistui mieleeni ensimmäinen kerta, kun tämä tyttö on vetäissyt äidin korkkarit jalkaan. Vuosia ei tainnut olla kuin juuri ja juuri kolme. Sen jälkeen niitä on ihailtu kerta jos toinenkin, ja joihinkin kenkiin on tehty jopa varaus. Että sitten kun minä olen aikuinen, niin saanhan nämä kengät. Saa nähdä, k...

Kuulin nimen Markku Sainio ensimmäistä kertaa ollessani työterveyslaitoksella ammattitautitutkimuksissa. Minua tutkinut erikoistuva lääkäri mainitsi nimen ja ilmoitti, kuinka Sainio on perehtynyt hajusteyliherkkyyksien syntymekanismeihin ja levittää aiheesta tietoisuutta. Samaan hengenvetoon lääkäri suositteli lukemaan Maria Nordinin blogia, jossa tämä kirjoittaa kanadalaisen Annie Hopperin kehittämästä menetelmästä, jossa poissiedätetään yliherkkyyksiä. Loppukaneetiksi lääkäri kertoi, että tutkimukset laitoksella loppuvat tähän. Poistuin työterveyslaitokselta kohtuullisen sekavissa tunnelmissa. Yhden istumisen jälkeen minulle kerrottiin, että ammattitauti tämä sairauteni ja oireiluni ei missään nimessä voi olla, koska silloin kun astmani todettiin, minulle ei tehty työpaikkaseurantaa PEF-puhalluksilla, eikä luokkatilaani tutkittu. Puhuessani ääniongelmista ja oireiluista silloin kun olen tekemisissä entiseltä työpaikalta tulleiden ihmisten kanssa, lääkäri vain totesi, ettei usko sii...