Ruuhkaa ja vuosia

Omasta lapsuudesta on hämäriä muistikuvia, että päättäminen oli vaikeaa. Muistan sen päättämisen tuskan, jos tuli vaikkapa mahdollisuus päästä jonnekin yllättäen. Mitä jos kotona onkin kivempaa sillä aikaa, kun minä olen pois? Mitä jos meille tuleekin vieraita? Mitä jos en pääsekään ajoissa takaisin kotiin? Mitä jos, mitä jos, mitä jos... Muistan myös selvästi äitini naputtamassa kengänkärjellään maata odottaessaan meikäläisen päätöstä. Jonkinsorttista hermoilua oli havaittavissa äitini habituksessa. Ja nyt minä olen se hiuksia repivä äiti, joka huokailee ja pyörittelee silmiään päättämättömälle jälkikasvulleen. Käsittämättömän vaikeaa on noiden neiti-ihmisten saada päätös aikaiseksi. Jos erehdyn antamaan lapsilleni vaihtoehdon, saan viettää seuraavat kaksikymmentä minuuttia kuunnellen kannattaako-pohdintoja sellaisella antaumuksella, että kaikista päättäväisinkin ihminen alkaa epäröidä. "Haluatko penaalin eskariin?" "... Kannattaako mun ottaa? Mitä jos se unohtuu e...

Kun nainen päättää, niin se pitää. Vaikka homman loppuunsaattaminen alkaa tuntua itsestäkin sekopäiseltä. Mutta kun päätetty on, niin se on päätetty. Meikäläisessä ilmennyt  kivihulluus  ei ole millään tavalla ainoa lajiaan, sillä muutaman samanhenkisen olen tavannut. Heidän kanssaan on mukava vertailla pihojen kiviä ja jutella kivistä. Naapurista on löytynyt kivimuijien kivimuija, ja hänen kanssaan on tullut tutkittua kivi jos toinenkin pihoillamme. Eräällä tällaisella kierroksella meidän pihassa ollessamme naapuri vinkkasi, että takapihan metsikön rajalta löytyy varmasti paljon kiviä. Muutahan en sitten tarvinnut. Pakkohan sitä oli vähän lapiota näyttää takapihallekin. Ja löytyihän sieltä. Kiviä. Isoja, pieniä, keskikokoisia ja kaikenmoisia. Äidinkin sain sinne pariksi illaksi temuamaan. Muutaman päivän urakan jälkeen takapihan rinteeseen oli alkanut muodostua kiviaita. Perjantain kunniaksi painelin  taas lapion kanssa takapihalle, kun koko viikon olivat sormet syyh...

Viikonloppu hurahti ohi sitä vauhtia, että vasta tiistain kohdalla huomasi sen loppuneen. Kerta toisensa jälkeen huomaa hokevansa fraasia, jota kuuli teini-ikäisenä vain "vanhojen" suusta: "Miten tämä aika meneekään näin nopeasti?" Ja nyt minä olen siellä vanha-kastissa jaarittelemassa. Toinen oikein hyvä tapa kokea itsensä vanhaksi on lähteä kaupungille Blockfest-viikonloppuna. Liikkeellä on sellainen määrä siloposkea ja lettipäätä, että luulee suunnanneensa töihin viihdelinjan sijaan. Lähes jokaiselta vastaantulijalta tekisi mieli tiukata kotiintuloaikaa tai kieltää juttelemasta vieraille ihmisille. Mä olen virallisesti täti-ihminen. Samalla tekee mieli kiittää Jumalaa, feng suita ja Helinä-keijua, että selvisin teini-iästä kohtuullisen selväjärkisenä. Nyt mun ei enää tarvi yrittää mitään tai olla enemmän kuin olen. Voin istua ylhäisellä tätikorokkeellani ja ihmetellä nykyajan nuorisoa. Työn puolesta ja omien lasten takia pitää edes jollakin tasolla yrittää py...

Ihanan kesäloman päätti meidän viisiveen synttärit. Viisiveestä tuli kuusivee. Tarjoiluja suunnitellessa sain neidiltä hyvin tarkan kuvauksen kakusta. Se on suklaakakku, jossa on suklaakakkupohja. Siinä pitää olla suklaata ja marenkia ja mansikkaa ja mokkapalakuorrutetta. Siitä sitten ideoimaan. Hyvä suklaakakkupohja löytyi, mutta vähän tuli hätäiltyä leikkaamisen kanssa, kun ihan kylmänä sai vasta leikata. Pohja murtui palasiksi, ja täyttämisvaihe muistutti palapelin kokoamista. Mutta nyt olen oppinut, ja osaan seuraavalla kerralla malttaa paremmin tämäntyylisten kakkupohjien kanssa. Väliin laitoin mansikkaa ja Omar-täytettä ja päälle tuli marengit sekä mokkapalakuorrute. Kaikki toiveet toteutettu. Juhlissa riitti menoa ja meininkiä, tyttö tykkäsi ja vieraat tuntuivat viihtyvän. Vielä edessä kaverisynttärit päikky/eskarikavereille. Hieman lyö tyhjää, että mitäkö sitä keksisi niihin juhliin. Muutama viikko aikaa hoitaa ne alta pois ennen isän seitsemänkymppisiä syyskuun alkupuo...

Maanantai oli viimeinen päivä kanivahtina . Lomalaiset saapuivat yöllä, joten vielä eilen piti käydä karvakorvia katsomassa. Ivalo on mystisen katoamisensa jälkeen ollut niin onnellisena tervehtimässä portilla joka kerta saapuessani, että voisi kuvitella kanin hyvittelevän säikäytystään. Koppiin mennessänikin töpöhäntä kipittää tiiviisti kintereillä ja nuuskuttaa joka kohdan, minkä ylettää haistelemaan. Selvää anteeksipyytelyä. Tai sitten se vain nauraa mulle. Ihan sama, kunhan vain nauraa näkösällä. Maanantaina kello 23.45 seisoin pihassani kastelemassa nuukahtaneita istutuksia ja tohdin jo huokaista helpotuksesta. Maanantai kun viimeisenä vahtipäivänä kalskahti kovasti korvaan ja odottelin vähintään meteoriitin iskevän kanikoppiin. Kun melkein puoleenyöhön mennessä ei ollut mitään tapahtunut ja naapuritkin olivat jo kotimatkalla, ajattelin huokaista helpotuksesta. Selvisin kohtuullisen kunnialla. Ainakin mun asteikolla. Siinä vetäessäni huokauksen jälkeen syvään henkeä, jokin vil...

Naapureilla on kaksi ihanaa kania, Inari ja Ivalo. Olemme muutaman kerran käyneet tervehtimässä näitä söpöläisiä tyttöjen kanssa ja ihastuneet. Niinpä oli mukava lupautua kanien hoitajaksi naapurien loman ajaksi. Sai rapsutella ja höpötellä karvapalloille oikein ajan kanssa. Loma tuli, ja hoitovastuu alkoi. Ja minä pyrin huolehtimaan kaneista viimeistä piirua myöden. Ettei toisten rakkaille käy mitään. Nopeasti sitä oppi kanien luonteesta paljon. Inari on utelias ja seurallinen. Se tulee aina portille odottamaan, josko sitä ehtisi vähän portin välistä vilahtamaan iltajuoksuille. Jotain herkkuakin voi saada, kun tulee norkoilemaan viereen, rapsutuksesta puhumattakaan.  Ivalo taas ei vieraista välitä. Se kääntää selkänsä ja touhuaa omiaan kun vieras tulee häkkiin. Toki, kun ruokakuppi täyttyy, Ivalo löytyy sieltä ensimmäisenä rouskuttamassa. Inarilla taas on liian kiire seurata kaikkea ihmisen touhua, niin eipä sitä ruokakupille heti ehdi. Ja voihan sitä saada jotain tuoretta namia...

Viime viikon loppupuoli meni leppoisissa lomatunnelmissa. Meillä napsahti 15 vuotta täyteen naimisissaoloa, ja mies olikin järkännyt meille yllätykseksi kahdenkeskisen laivaristeilyn. Yllätys oli täydellinen ja reissu ihana. Oli oikeasti aikaa ihan vain olla ja jutella. Ihan kaksistaan. Olla hiljaa vierekkäin, puhua tyhjänpäiväisistä asioista ja sitten niistä tärkeistä. Halata ja olla lähekkäin. Huomata toinen oikeasti. Arjessa kun sitä tuppaa vain kiireellä toimittamaan ne välttämättömät asiat. Nyt oli 24 tuntia aikaa meille. Tyttöjen kanssa juteltiin ennen päivää, että mitä tehtäisiin hääpäivänä. Minä kun en tosiaan tiennyt miehen suunnitelmista mitään. Usein olemme itse hääpäivää juhlistaneet perheen kesken piknikillä tai huvipuistoreissulla. Myöhemmin olemme juhlineet kaksin. Piknikkiä ehdotin tytöille tänäkin vuonna ja lisäsin aikuisten juhlivan päivää kaksin sitten myöhemmin. Tässä vaiheessa meni kaksi pientä käsiparia kohtuullisen napsakasti puuskaan, ja hyvinkin syyttävästi k...