Girlpower

Kun nainen päättää, niin se pitää. Vaikka homman loppuunsaattaminen alkaa tuntua itsestäkin sekopäiseltä. Mutta kun päätetty on, niin se on päätetty.

Meikäläisessä ilmennyt kivihulluus ei ole millään tavalla ainoa lajiaan, sillä muutaman samanhenkisen olen tavannut. Heidän kanssaan on mukava vertailla pihojen kiviä ja jutella kivistä. Naapurista on löytynyt kivimuijien kivimuija, ja hänen kanssaan on tullut tutkittua kivi jos toinenkin pihoillamme. Eräällä tällaisella kierroksella meidän pihassa ollessamme naapuri vinkkasi, että takapihan metsikön rajalta löytyy varmasti paljon kiviä. Muutahan en sitten tarvinnut. Pakkohan sitä oli vähän lapiota näyttää takapihallekin. Ja löytyihän sieltä. Kiviä. Isoja, pieniä, keskikokoisia ja kaikenmoisia. Äidinkin sain sinne pariksi illaksi temuamaan. Muutaman päivän urakan jälkeen takapihan rinteeseen oli alkanut muodostua kiviaita.

Perjantain kunniaksi painelin  taas lapion kanssa takapihalle, kun koko viikon olivat sormet syyhynneet päästä kiviaitahommiin. Mies tuli takapihalle kyselemään, että meinaanko maalata yhden hyllyn vielä samana päivänä, kun sitä olin katoksessa seisottanut muiden kiireiden painaessa päälle jo viikon verran. Katsoi kerran hullunkiiltoa silmissäni ja lisäsi perään, että taitaa kivihommat poltella liikaa, että hyllyä ehtisi maalaamaan. Minä mutisen jotain illasta ja huomisesta ja humautan pistolapiolla ensimmäisen kuopaisun maahan. Mies poistuu hakemaan hiomakonetta ja marssii kohti hyllyä.

Runsaan tunnin temuamisen jälkeen huomaan oikein herkullisen lohkareen ruohon peitossa. Ajattelen, että sen vielä kaivan ylös ja sitten lopetan. Muutama kuopaisu osoittaa, että kyseessä onkin kunnon lohkare, jota ei ihan tuosta vain nosteta. Kaivan lisää, väännän, revin, kiroilen,konttaan, kiroilen lisää ja kaivan taas. Uusi tunti vierähtää, ja kivi on liikkunut vain hiukan toisesta reunasta. Toinen puoli edelleen maan alla. Kaivan vähän lisää ja haen rautakangen. Työnnän kangen kiven alle ja väännän. Kivi liikahtaa minimaalisesti ja palaa takaisin paikalleen. Jumankauta, kuinka ärsyttävää. Kaivan lisää ja hakkaan rautakangella reunoja. Ja kiroilen. Läpsin kiveä pari kertaa ja kerron mielipiteeni uppiniskaisesta liikkumattomuudesta. Ja kaivan.

Naapurin kivihullu kuuluu leikkaavan nurmikkoa. Kun ruohonleikkurin säksätys loppuu, minä huikkaan katsomaan uusia kiviä. Kiviaitaa kun on tullut aikamoinen määrä lisää, niin täytyyhän se asiaa arvostavalle esitellä. Naapuri lupaa tulla muutaman minuutin päästä. Minä päätän jatkaa lohkareen parissa. Revin, raastan, raivoan, kaivan, hakkaan ja kaikkea muuta mahdollista, mutta kivi ei liiku kuin sentin pari.

Naapuri tulee katsomaan kiviaitaa ja huomaa minut potkimassa lohkaretta ja kiroilemassa. Kiviaita unohtuu sekunnin sadasosassa, ja minulla on liittolainen kiveä vastaan. Kuulen asiantuntevan luennon erilaisista tavoista saada iso kivi liikkeelle. Nappaan rautakangesta kiinni ja upotan sen kiven alle. Saan nostaa sen välittömästi takaisin, kun naapuri kertoo minun käyttelevän kankea väärinpäin. Nähtävästi se paksumpi osa pitäisi iskeä maan alle. No, sattuuhan näitä.

Naapuri nappaa rautakangen minulta ja tökkää sen kiven alle. Minä otan uskollisen Fiskarsini ja työnnän sen toiselta puolelta vastaan. Jumalaton määrä jupuamista, raivoamista, kääntelyä, strategiapalavereita sekä uusia yrityksiä, ja saamme kiven hieman pystympään. Mies tulee terassin ovelle katsomaan, että mitä takapihalla oikein tapahtuu. Me komennamme miehen apuun. Mies tulee tottelevaisesti ja yrittää. Kerran. Sanoo, ettei onnistu. Vilkaisemme naapurin kanssa toisiamme. Miehen poistuessa kummankin mielessä on vain yksi lause: "Jumankauta, todellakin onnistuu!"

Helekatinmoinen määrä jupuamista, repimistä ja raastamista. Kivi liikahtaa hieman lisää. Rautakankeen minulla ei selvästi enää ollut lupa koskea, joten puristan tiukasti Fiskarsiani. Lisää repimistä. Naapuri pölähtää istumaan kiven ja melkein tuhotun keltiäispesän päälle. Onneksi vain yksi keltiäinen ehtii puraista. Raastamista ja asettelua. Minä jätän sekä etusormen että nimettömän kahden kiven väliin. Ei. Voi. Luovuttaa. Raivostuttava kivi.


Ja sitten, se pyörähtää pois kuopastaan! Naapuri sysää vähän lisää, ja kivi vierähtää yli halutun paikan. Ei kun toiselle puolelle työntämään takaisin. Jumalattoman ähertämisen jälkeen kivi on

paikallaan. Lyömme kättä yhteen naapurin kanssa: minä littanoilla sormenpäilläni ja naapuri takapuoltaan pidellen. Molemmat yltä päältä mullassa ja tukka sekaisin. Mutta silmissä paistaa voitonriemu. Tehtiinpäs! Minä kipitän kertomaan miehelle, että pystyttiinpäs, vaikka sanoi, ettei onnistu. Mies kysyy, että olikos järkevää repiä yhtä kiveä tuntikaupalla. Minä nyökyttelen innosta pinkeänä tajuamatta sarkasmista äänensävyä. Suihkuun mennessä kaivelen risuja rintsikoista ja ravistan mullat pikkareista. Sukkia katsellessa tulee mieleen, että kannattaako enää edes pestä. Laitan kuitenkin pyykkiin. Suihkussa hyristelen innoissani. Girlpower! Me mitään miehiä tarvita apuun!     


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eläköön itsekeskeiset opettajaopiskelijat

Määrittämätön sopeutumishäiriö, somatisaatiotaipumus ja muita mukavia leimoja

Opettajat paskakuskeina