Kanivahdin palkka
Maanantai oli viimeinen päivä kanivahtina. Lomalaiset saapuivat yöllä, joten vielä eilen piti käydä karvakorvia katsomassa. Ivalo on mystisen katoamisensa jälkeen ollut niin onnellisena tervehtimässä portilla joka kerta saapuessani, että voisi kuvitella kanin hyvittelevän säikäytystään. Koppiin mennessänikin töpöhäntä kipittää tiiviisti kintereillä ja nuuskuttaa joka kohdan, minkä ylettää haistelemaan. Selvää anteeksipyytelyä. Tai sitten se vain nauraa mulle. Ihan sama, kunhan vain nauraa näkösällä.
Maanantaina kello 23.45 seisoin pihassani kastelemassa nuukahtaneita istutuksia ja tohdin jo huokaista helpotuksesta. Maanantai kun viimeisenä vahtipäivänä kalskahti kovasti korvaan ja odottelin vähintään meteoriitin iskevän kanikoppiin. Kun melkein puoleenyöhön mennessä ei ollut mitään tapahtunut ja naapuritkin olivat jo kotimatkalla, ajattelin huokaista helpotuksesta. Selvisin kohtuullisen kunnialla. Ainakin mun asteikolla.
Siinä vetäessäni huokauksen jälkeen syvään henkeä, jokin vilahtaa silmänurkassa. Käännän pääni vilahduksen suuntaan ja huomaan ketun vilistävän suoraan kanikoppia kohti. Minä vilkaisen kelloon, joka on 23.46. Neljätoista minuuttia maanantaita. Tämä. Loppuu. Huonosti. Otan pari juoksuaskelta kohti naapurin pihaa ja pysähdyn. Tulee mieleen, että maanantai on juuri sopiva päivä joutua ketun syömäksi. Juoksen hakemaan kännykän kuistilta, kieppaan makkarin kautta ilmoittamassa nukkuvalle miehelleni kettukatastrofista ja samalla yritän kuiskuttaa unenpöpperöiseltä mieheltä vastausta kysymykseen, että onko koskaan kuullut kenenkään loukkaantuvan kettuhyökkäyksessä. Eihän siltä mitään saanut vastaukseksi, joten päätän lähteä kettujahtiin oman hengenkin uhalla.
Aluksi hiippailen pihaan. Ihan liian pelottavaa hiippailla pimeässä pihassa. Päätän ottaa taktiikaksi tömistelyn. Sytyttelen valoja ja otan harjan käteen. Kännykkä tietenkin toisessa kädessä. Sehän pelastaa kaikelta, eikö?! Hölötän kaneille ja tiirailen kännykän valolla pihojen nurkkiin. Kello on 23.55. Viisi minuuttia vielä. Sitten niillä kaneilla on mahdollisuus jäädä henkiin. Minuutti minuutilta aika kuluu ja kanit touhuavat rauhallisina aidan vieressä. Sitten päästään tiistaihin. Huh. Muutama monologi pupuille, valot sammuksiin ja omaan pihaan. Kettu ei syönyt kaneja eikä mua, jee!
Tänään sain synninpäästön naapureilta. Lähes kaikki kukat selvisivät ja kanit olivat hyvinvoivan näköisiä. Synninpäästön lisäksi saimme jopa tuliaisia! Lapsosille naapuri oli tuonut ihanat poropaidat ja avaimenperät. Minulle, kivimuijalle, oli tuotu maailman paras tuliainen. Kiviä!! Ihania, sileitä kiviä! Kauniita, niin kauniita! Kiitin kauniisti ja lupauduin toisenkin kerran vahtimaan kaneja. Kumma kyllä, naapuri tuntui olevan valmis tähän järjestelyyn.
Jotta en ihan pääsisi unohtamaan naapurin houdinia, sain tuliaisiksi myös avaimenperän. Nyt aina kun otan avaimet esille, muistan tuon pienen luimuilijan, joka aiheutti sydämentykytyksiä koko naapurustolle. <3
Maanantaina kello 23.45 seisoin pihassani kastelemassa nuukahtaneita istutuksia ja tohdin jo huokaista helpotuksesta. Maanantai kun viimeisenä vahtipäivänä kalskahti kovasti korvaan ja odottelin vähintään meteoriitin iskevän kanikoppiin. Kun melkein puoleenyöhön mennessä ei ollut mitään tapahtunut ja naapuritkin olivat jo kotimatkalla, ajattelin huokaista helpotuksesta. Selvisin kohtuullisen kunnialla. Ainakin mun asteikolla.
Siinä vetäessäni huokauksen jälkeen syvään henkeä, jokin vilahtaa silmänurkassa. Käännän pääni vilahduksen suuntaan ja huomaan ketun vilistävän suoraan kanikoppia kohti. Minä vilkaisen kelloon, joka on 23.46. Neljätoista minuuttia maanantaita. Tämä. Loppuu. Huonosti. Otan pari juoksuaskelta kohti naapurin pihaa ja pysähdyn. Tulee mieleen, että maanantai on juuri sopiva päivä joutua ketun syömäksi. Juoksen hakemaan kännykän kuistilta, kieppaan makkarin kautta ilmoittamassa nukkuvalle miehelleni kettukatastrofista ja samalla yritän kuiskuttaa unenpöpperöiseltä mieheltä vastausta kysymykseen, että onko koskaan kuullut kenenkään loukkaantuvan kettuhyökkäyksessä. Eihän siltä mitään saanut vastaukseksi, joten päätän lähteä kettujahtiin oman hengenkin uhalla.
Aluksi hiippailen pihaan. Ihan liian pelottavaa hiippailla pimeässä pihassa. Päätän ottaa taktiikaksi tömistelyn. Sytyttelen valoja ja otan harjan käteen. Kännykkä tietenkin toisessa kädessä. Sehän pelastaa kaikelta, eikö?! Hölötän kaneille ja tiirailen kännykän valolla pihojen nurkkiin. Kello on 23.55. Viisi minuuttia vielä. Sitten niillä kaneilla on mahdollisuus jäädä henkiin. Minuutti minuutilta aika kuluu ja kanit touhuavat rauhallisina aidan vieressä. Sitten päästään tiistaihin. Huh. Muutama monologi pupuille, valot sammuksiin ja omaan pihaan. Kettu ei syönyt kaneja eikä mua, jee!
Tänään sain synninpäästön naapureilta. Lähes kaikki kukat selvisivät ja kanit olivat hyvinvoivan näköisiä. Synninpäästön lisäksi saimme jopa tuliaisia! Lapsosille naapuri oli tuonut ihanat poropaidat ja avaimenperät. Minulle, kivimuijalle, oli tuotu maailman paras tuliainen. Kiviä!! Ihania, sileitä kiviä! Kauniita, niin kauniita! Kiitin kauniisti ja lupauduin toisenkin kerran vahtimaan kaneja. Kumma kyllä, naapuri tuntui olevan valmis tähän järjestelyyn.
Jotta en ihan pääsisi unohtamaan naapurin houdinia, sain tuliaisiksi myös avaimenperän. Nyt aina kun otan avaimet esille, muistan tuon pienen luimuilijan, joka aiheutti sydämentykytyksiä koko naapurustolle. <3
Kommentit
Lähetä kommentti