Naapuriapu ja Houdini-kani
Naapureilla on kaksi ihanaa kania, Inari ja Ivalo. Olemme muutaman kerran käyneet tervehtimässä näitä söpöläisiä tyttöjen kanssa ja ihastuneet. Niinpä oli mukava lupautua kanien hoitajaksi naapurien loman ajaksi. Sai rapsutella ja höpötellä karvapalloille oikein ajan kanssa.
Loma tuli, ja hoitovastuu alkoi. Ja minä pyrin huolehtimaan kaneista viimeistä piirua myöden. Ettei toisten rakkaille käy mitään. Nopeasti sitä oppi kanien luonteesta paljon. Inari on utelias ja seurallinen. Se tulee aina portille odottamaan, josko sitä ehtisi vähän portin välistä vilahtamaan iltajuoksuille. Jotain herkkuakin voi saada, kun tulee norkoilemaan viereen, rapsutuksesta puhumattakaan. Ivalo taas ei vieraista välitä. Se kääntää selkänsä ja touhuaa omiaan kun vieras tulee häkkiin. Toki, kun ruokakuppi täyttyy, Ivalo löytyy sieltä ensimmäisenä rouskuttamassa. Inarilla taas on liian kiire seurata kaikkea ihmisen touhua, niin eipä sitä ruokakupille heti ehdi. Ja voihan sitä saada jotain tuoretta namia.
Illalla taas tuttuun tapaan kävin ruokaa ja vettä antamassa sekä tarkastamassa häkin muutenkin. Inari oli kovasti lähdössä iltalenkille ja minä toppuuttelin karvakorvaa portilla. Siinä touhutessa aloin ihmetellä, että Ivaloa ei näy missään. Siis niinku yhtään missään. Kiersin kopin ulko- ja sisäpuolelta, eikä mitään. Revin heinät kaikista kopeista ja mökeistä. Ei missään. Makasin mahallani kopin vieressä kaninpapanoissa ja kurkin mökin alle. Ei sielläkään. Ei mis-sään. Paniikki alkoi nostaa päätä.
Seuraava peliliike oli hakea ruokaa kuppiin. Kun se yleensä on houkuttanut töpöhännän rouskuttamaan parhaat päältä. Suurieleisesti rapistelen ja kolistelen kuppia tuodessani ja lasken sen tutulle paikalle. Poistun takavasemmalle. EI. YHTÄÄN. MITÄÄN. Inari pomppii ruokakupin luo, muttei ala syödä. Koska Ivalo puuttuu. Nyt on paniikki. Uusi kierros kopin ympäri sisä- ja ulkopuolelta, heinät ulos kopeista, konttaus kopin ympäri, kurkkiminen kopin alle. Ei missään.
Siinä vaiheessa ei auta muu kuin soittaa lisäneuvoja omistajalta. Etsinnät laajennetaan kopin ympäristöön ja pihaan. Ei missään. Pestaan etsintöihin naapureita, jopa naapurin koira tulee komentamaan omalle takapihalleen. Inari vain nököttää yksinäisenä ruokakupin vieressä. Ivalosta ei jälkeäkään. Pestaan äitini ja jo aikuisen kummipoikani etsintöihin. Uusi häkin läpikäynti. Ei edelleenkään mitään. Siellä minä seison naapurin pihassa ja mietin, mitä hemmettiä nyt. Ei hajuakaan. Ainakaan kaninhajua.
Lopulta on pakko luovuttaa ja mennä kotiin. Laitan varoiksi häkin ulkopuolelle vettä ja ruokaa, jos kani on karannut ja palaa nälkäisenä norkoilemaan. Kauhukuvat kanivarkaista, ketuista ja muista kamaluuksista pyörivät mielessä. Varmuuden vuoksi vinkkaan vielä yhdelle naapurille, että osaa pitää silmät auki karanneen kanin varalta.
Kotona minä tilitän miehelle, ja tämä päättää lähteä kanivahtiin. Pukee itikankestävää päälle, nappaa kummipojan mukaan ja lähtee väijymään. Minä jään pyörimään ympyrää huolesta soikeana. Menee hetki, ja mies laittaa viestin: "Mitä lupaat, jos kani on aamulla häkissä?" Ja heti perään toisen viestin: " Se muuten sit on siellä, omistaja tietää jo." Mä. En. Käsitä. Lähden takaisin häkille. Siellä se pirulainen tyytyväisenä rouskuttaa ruokaa ja leikkii tietämätöntä. Minä olen ihan varma, että sen selkä hytkyy naurusta.
Mies oli mennyt häkille kummipojan kanssa valmistautuneena pitkään väijyyn. Katsovat häkkiin ja näkevät kaksi kania. Hetken pohtivat, että pitikö niitä sitten olla kolme vai näkevätkö kahtena. Ja Ivalo on ihan cool. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ja me ei edelleenkään tajuta, missä se pitkäkorva on piilotellut. Kaksi silmäparia katsoi, kun konttasin häkkiä kolmatta kertaa. Ja sitä ei näkynyt yhtään missään. Käsittämätöntä. Joko kani on opiskellut ninjailua ja piileksi katossa tai sitten se teki houdinit. Poistui häkistä, nauroi meille kiven takaa ja palasi paikalle, kun äimistynyt yleisö oli häpynyt. En käsitä. En. Tai sitten en vain huomannut, että häkissä oli hattu, josta kani vetäistiin esiin. Joka tapauksessa, tuolla tempulla voisi alkaa myydä näytöslippuja.
Kaikkinensa. Vähän oli nyt Pekka ja Susi -efektiä. Jos se pentele oikeasti katoaa, kukaan ei enää uskoa mua. Ja muutenkin. Mä hukkaan lapset, mä hukkaan kanit, mä hukkaan kaiken. Olispa kiva joskus hoitaa joku asia ilman lisäkohua. Ihan vaan niin kuin muut ihmiset, sillain normaalisti. Normaali ei vain ole ihan mun juttu näköjään.
Mutta. Nyt voin perustaa kanihoitolan. Iskulauseena 50-prosenttinen takuu. Tai sitten: Tuo kaksi, ota yksi, hävitämme toisen puolestasi.Nimeksi tulee Houdini-kani.
Loma tuli, ja hoitovastuu alkoi. Ja minä pyrin huolehtimaan kaneista viimeistä piirua myöden. Ettei toisten rakkaille käy mitään. Nopeasti sitä oppi kanien luonteesta paljon. Inari on utelias ja seurallinen. Se tulee aina portille odottamaan, josko sitä ehtisi vähän portin välistä vilahtamaan iltajuoksuille. Jotain herkkuakin voi saada, kun tulee norkoilemaan viereen, rapsutuksesta puhumattakaan. Ivalo taas ei vieraista välitä. Se kääntää selkänsä ja touhuaa omiaan kun vieras tulee häkkiin. Toki, kun ruokakuppi täyttyy, Ivalo löytyy sieltä ensimmäisenä rouskuttamassa. Inarilla taas on liian kiire seurata kaikkea ihmisen touhua, niin eipä sitä ruokakupille heti ehdi. Ja voihan sitä saada jotain tuoretta namia.
Illalla taas tuttuun tapaan kävin ruokaa ja vettä antamassa sekä tarkastamassa häkin muutenkin. Inari oli kovasti lähdössä iltalenkille ja minä toppuuttelin karvakorvaa portilla. Siinä touhutessa aloin ihmetellä, että Ivaloa ei näy missään. Siis niinku yhtään missään. Kiersin kopin ulko- ja sisäpuolelta, eikä mitään. Revin heinät kaikista kopeista ja mökeistä. Ei missään. Makasin mahallani kopin vieressä kaninpapanoissa ja kurkin mökin alle. Ei sielläkään. Ei mis-sään. Paniikki alkoi nostaa päätä.
Seuraava peliliike oli hakea ruokaa kuppiin. Kun se yleensä on houkuttanut töpöhännän rouskuttamaan parhaat päältä. Suurieleisesti rapistelen ja kolistelen kuppia tuodessani ja lasken sen tutulle paikalle. Poistun takavasemmalle. EI. YHTÄÄN. MITÄÄN. Inari pomppii ruokakupin luo, muttei ala syödä. Koska Ivalo puuttuu. Nyt on paniikki. Uusi kierros kopin ympäri sisä- ja ulkopuolelta, heinät ulos kopeista, konttaus kopin ympäri, kurkkiminen kopin alle. Ei missään.
Siinä vaiheessa ei auta muu kuin soittaa lisäneuvoja omistajalta. Etsinnät laajennetaan kopin ympäristöön ja pihaan. Ei missään. Pestaan etsintöihin naapureita, jopa naapurin koira tulee komentamaan omalle takapihalleen. Inari vain nököttää yksinäisenä ruokakupin vieressä. Ivalosta ei jälkeäkään. Pestaan äitini ja jo aikuisen kummipoikani etsintöihin. Uusi häkin läpikäynti. Ei edelleenkään mitään. Siellä minä seison naapurin pihassa ja mietin, mitä hemmettiä nyt. Ei hajuakaan. Ainakaan kaninhajua.
Lopulta on pakko luovuttaa ja mennä kotiin. Laitan varoiksi häkin ulkopuolelle vettä ja ruokaa, jos kani on karannut ja palaa nälkäisenä norkoilemaan. Kauhukuvat kanivarkaista, ketuista ja muista kamaluuksista pyörivät mielessä. Varmuuden vuoksi vinkkaan vielä yhdelle naapurille, että osaa pitää silmät auki karanneen kanin varalta.
Kotona minä tilitän miehelle, ja tämä päättää lähteä kanivahtiin. Pukee itikankestävää päälle, nappaa kummipojan mukaan ja lähtee väijymään. Minä jään pyörimään ympyrää huolesta soikeana. Menee hetki, ja mies laittaa viestin: "Mitä lupaat, jos kani on aamulla häkissä?" Ja heti perään toisen viestin: " Se muuten sit on siellä, omistaja tietää jo." Mä. En. Käsitä. Lähden takaisin häkille. Siellä se pirulainen tyytyväisenä rouskuttaa ruokaa ja leikkii tietämätöntä. Minä olen ihan varma, että sen selkä hytkyy naurusta.
Mies oli mennyt häkille kummipojan kanssa valmistautuneena pitkään väijyyn. Katsovat häkkiin ja näkevät kaksi kania. Hetken pohtivat, että pitikö niitä sitten olla kolme vai näkevätkö kahtena. Ja Ivalo on ihan cool. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ja me ei edelleenkään tajuta, missä se pitkäkorva on piilotellut. Kaksi silmäparia katsoi, kun konttasin häkkiä kolmatta kertaa. Ja sitä ei näkynyt yhtään missään. Käsittämätöntä. Joko kani on opiskellut ninjailua ja piileksi katossa tai sitten se teki houdinit. Poistui häkistä, nauroi meille kiven takaa ja palasi paikalle, kun äimistynyt yleisö oli häpynyt. En käsitä. En. Tai sitten en vain huomannut, että häkissä oli hattu, josta kani vetäistiin esiin. Joka tapauksessa, tuolla tempulla voisi alkaa myydä näytöslippuja.
Kaikkinensa. Vähän oli nyt Pekka ja Susi -efektiä. Jos se pentele oikeasti katoaa, kukaan ei enää uskoa mua. Ja muutenkin. Mä hukkaan lapset, mä hukkaan kanit, mä hukkaan kaiken. Olispa kiva joskus hoitaa joku asia ilman lisäkohua. Ihan vaan niin kuin muut ihmiset, sillain normaalisti. Normaali ei vain ole ihan mun juttu näköjään.
Mutta. Nyt voin perustaa kanihoitolan. Iskulauseena 50-prosenttinen takuu. Tai sitten: Tuo kaksi, ota yksi, hävitämme toisen puolestasi.Nimeksi tulee Houdini-kani.
Kommentit
Lähetä kommentti