Hyväksi koko perheelle
Tiedättekö sen tunteen, kun ei oikein enää jaksaisi työpäivän ja kaiken muun hulinan päälle lähteä vielä itse liikkumaan? Usein saa kerätä aimo annoksen tahdonvoimaa, että saisi raahattua itsensä salille tai lenkkipolulle. Tosin aina se palkitsee endorfiiniryöppynä, virkeämpänä olona ja hyvänä mielenä. Siksi olenkin päättänyt pitää liikuntasuunnitelmistani kiinni, vaikka kuinka kurjalta se lähtö tuntuisikin. Tiedän kuitenkin, että hetken päästä se tuntuukin tosi kivalta.
Mun tyttöset ovat ottaneet tavaksi hieman haastaa äidin motivaatiota kaiken muun haasteen lisäksi. Isompi yleensä ensimmäisenä kiljaisee lähtöaikeet huomatessaan: "Siis TAASKO sää oot menossa jonnekin?! Pitääkö sun AINA mennä lenkille?" Ja neiti viisivee ripustautuu kaulaan anoen: "Älä lähde, älä oo kauaa, tuu pian takasin, hali, pusu, halipusu, älä vielä, hali, vielä hali." Sitten tulee isompi, joka haluaa halia viimeisenä, jonka jälkeen pienempi haluaa halia viimeisenä jajajajaja... Ihan kuin luuhaisin päivästä toiseen kylillä ja nyt olisin ilmoittanut lähteväni useamman kuukauden maailmanympärysmatkalle. Huh...
Mies onneksi tyttöjä vähän toppuuttelee ja puolustaa lenkkejäni, mutta ihmeen sitkeästi se pieni syyttävä sormi nousee pystyyn, kun vetäisen lenkkikamat päälle. Sitkeästi kyllä joka kerta lähden tästäkin huolimatta, sillä tuo pieni tunnin irtiotto itselle on tärkeää sekä kropalle että mielelle. Tämä kevät on vienyt aika paljon voimia ihan vain sen takia, että sattuu koko ajan selkään. Ja jos haluan sitä kuntouttaa, täytynee liikkua, eikä nököttää sohvalla. Ja se ihme, minkä liike tekee mielelle, on kyllä hyvin tärkeää tässä arkirallissa.
Viikonloppuna meillä oli pitkästä aikaa parisuhdeviikonloppu, kun lapsukaiset olivat mummoloissa yökylässä. Kasivee oli äidilläni ja isälläni tarinoinut lenkkeilystäni: "Äiti käy JOKA ilta lenkillä. Aina se vaan käy siellä. Se tekee kyllä hyvää sille. Se tekee hyvää koko perheelle." Ihana pieni analysoija tuo kasiveeni. En sitten tiedä, mistä nämä johtopäätökset ovat tyttöni mieleen tulleet, mutta seuraavan kädet puuskassa esitetyn mitäsääainalähdetetkäikinäookotona-paatoksen otan hymyillen vastaan ja marssin sitten hyväätekevälle lenkilleni.
Jokainen tarvitsee omaa aikaa, jokainen tarvitsee liikettä. Minä elän päivät työlle, aamut, iltapäivät ja illat lapsosille. Jonnekin väliin ujutan tunnin itselleni. TAAS, AINA ja JOKA ilta. Tai, no, ei ihan joka ilta onnistu käytännön syistä, mutta usein kuitenkin. Koska mä tarvin ja haluan.
Mun tyttöset ovat ottaneet tavaksi hieman haastaa äidin motivaatiota kaiken muun haasteen lisäksi. Isompi yleensä ensimmäisenä kiljaisee lähtöaikeet huomatessaan: "Siis TAASKO sää oot menossa jonnekin?! Pitääkö sun AINA mennä lenkille?" Ja neiti viisivee ripustautuu kaulaan anoen: "Älä lähde, älä oo kauaa, tuu pian takasin, hali, pusu, halipusu, älä vielä, hali, vielä hali." Sitten tulee isompi, joka haluaa halia viimeisenä, jonka jälkeen pienempi haluaa halia viimeisenä jajajajaja... Ihan kuin luuhaisin päivästä toiseen kylillä ja nyt olisin ilmoittanut lähteväni useamman kuukauden maailmanympärysmatkalle. Huh...
Mies onneksi tyttöjä vähän toppuuttelee ja puolustaa lenkkejäni, mutta ihmeen sitkeästi se pieni syyttävä sormi nousee pystyyn, kun vetäisen lenkkikamat päälle. Sitkeästi kyllä joka kerta lähden tästäkin huolimatta, sillä tuo pieni tunnin irtiotto itselle on tärkeää sekä kropalle että mielelle. Tämä kevät on vienyt aika paljon voimia ihan vain sen takia, että sattuu koko ajan selkään. Ja jos haluan sitä kuntouttaa, täytynee liikkua, eikä nököttää sohvalla. Ja se ihme, minkä liike tekee mielelle, on kyllä hyvin tärkeää tässä arkirallissa.
Viikonloppuna meillä oli pitkästä aikaa parisuhdeviikonloppu, kun lapsukaiset olivat mummoloissa yökylässä. Kasivee oli äidilläni ja isälläni tarinoinut lenkkeilystäni: "Äiti käy JOKA ilta lenkillä. Aina se vaan käy siellä. Se tekee kyllä hyvää sille. Se tekee hyvää koko perheelle." Ihana pieni analysoija tuo kasiveeni. En sitten tiedä, mistä nämä johtopäätökset ovat tyttöni mieleen tulleet, mutta seuraavan kädet puuskassa esitetyn mitäsääainalähdetetkäikinäookotona-paatoksen otan hymyillen vastaan ja marssin sitten hyväätekevälle lenkilleni.
Jokainen tarvitsee omaa aikaa, jokainen tarvitsee liikettä. Minä elän päivät työlle, aamut, iltapäivät ja illat lapsosille. Jonnekin väliin ujutan tunnin itselleni. TAAS, AINA ja JOKA ilta. Tai, no, ei ihan joka ilta onnistu käytännön syistä, mutta usein kuitenkin. Koska mä tarvin ja haluan.
Kommentit
Lähetä kommentti