Neverending story
Kun aloimme päästä vanhemman neidin kanssa influenssan jälkimaininkeihin asti, alkoi pikkusisko yskiä limaista yskää. Mun kurkkukipu, ääniongelmat ja astmaoireet paljastuivat pitkään muhineeksi poskiontelontulehdukseksi. On siis varsin herkulliset marinadit onteloissa, kun ovat siellä kuukausikaupalla muhineet. Tänään kävin pienemmän kanssa näytillä, ja korvat tuntuivat olevan ok, samoin keuhkot. Nyt sitten illasta tyttö kertoi, että korvaan sattuu. Huoh...
Viime syksy oli taivaallinen meidän perheen osalta. Meillä ei ollut yhtikäs mitään! Muutama pikkunuha, ja se oli siinä. Minä taisin syysloman aikoihin olla hieman nuhaisen oloinen, mutta sekin meni nopeasti ohi. Ehdin jo lähes omahyväisellä innolla ajatella ruokavaliosta säntillisen huolehtimisen, yöunista kiinnipitämisen ja säännöllisen urheilun tuoneen kroppaani sellaisen tasapainon, että siihen eivät pöpöt pääse väliin rellestämään. Se oli virhe.
Tänä keväänä onkin sitten tullut lunta tupaan niin kirjaimellisesti taivaalta kuin tautienkin muodossa kroppaan. Isompi on sairastanut kaksi influenssaa, yhden korvatulehduksen ja reväyttipä nilkan nivelsiteenkin lustelussa. Pienempi on sairastanut kaksi korvatulehdusta, yhden yskän ja lukemattoman määrän pikkunuhia. Meikäläinen aloitti vuoden polven eturistisiteen repeämällä, ja siitä se ajatus on sitten lähtenyt. Vaikka jäätäviltä kuumeilta olen välttynyt, koko ajan tuntuu joku tulehdus olevan päällä. Jotain ääeen vaikuttavaa, jotain päänsärkyä tekevää, jotain kurkkuun sattuvaa, jotain pikkunuhaa, jotain väsyttävää, jotainjotainjotain... Ja mieskin on sairastellut, mutta selkeitä muistikuvia ei ole, että mitä.
Puolikuntoisen oloisena tässä ruuhkahärdellissä tarpominen tuntuu välillä hirmuisen rankalta. Ihan ei aivot kaikkea noteeraa. Tänään kun lääkäri aloitti "Mitenkäs tänään voidaan?" -kysymyksellä, minä sujuvasti vastasin "Hyvin kiitos." ja istuuduin lapsi sylissä tuolille. Hetken pohtimisen jälkeen hoksasin, että kysymys ei ensinnäkään ollut kohdistettu minulle ja toisekseen se oli keskustelunavaus sille, että lapsen vaivat tuotaisiin myös lääkärin tietoon. No, ei aina voi onnistua. Nyt sitten jännätään, pääsenkö taas huomenna kertomaan kuulumiseni lääkärille, jos pienen neidin korvaoireilut pahenevat.
Lääkärikäynnin yhteydessä pääsimme tyttösen kanssa kokemaan, kuinka hankalaa joskus voi olla hyvän tekeminen. Maksaessani pysäköintimaksua huomasin, että edellinen kävijä oli unohtanut korttinsa pysäköintiautomaattiin. Otin kortin ja yritin numerotiedustelun kautta saada yhteyden kortin kadottajaan. No, numeroa ei löytynyt, joten seuraavaksi katsomaan kyseisen pankin lähimpiä konttoreita.
Yksi olikin ihan matkan varrella ja jopa auki, joten lääkärin jälkeen suuntasimme sinne. Paikan päällä sain nykiä ovea turhaan, koska konttori oli avoinna tiistaisin vain ajanvarauksella. Tämä olisi toki ollut mukava tietää jo silloin, kun klikkasin mobiilisovelluksessa pankin sivuilla karttapalvelusta konttorin tiedot auki... Mutta mitäpä tällaisia pikkunippelitietoja turhaan jakamaan.
Seuraavaksi yritin soittaa pankin puhelinpalveluun. Siellä miellyttävä-ääninen herrasmies kyseli useaan otteeseen, millä asioilla soitan ja pyysi tunnistautumaan pankkitunnuksilla. No,olen valitettava muinaisjäänne tunnuslukukorttiajasta, enkä nyt tälle reissulle tajunnut tunnuksia mukaan ottamaan. Ihan vain halusin kysäistä, että minne hemmettiin sen löytökortin palauttaisin. Miellyttävä-ääninen miesrobotti kovin itsepintaisesti kertoi tunnistautumisen eduista päästämättä eteenpäin, vaikka minusta tuli jo vähemmän miellyttävä-ääninen. Päätin sitten suunnistaa keskustaan seuraavaan toimipisteeseen ovessa olleen lapun ohjeen mukaan, ohjeita kun tykkään noudattaa.
Tällä hetkellä Tampereen keskustaan autolla ajaminen on verrattavissa Forrest Gumpin äitimuorin vertaukseen suklaarasiasta ja elämästä. Siellä ei koskaan tiedä, mitä seuraavan nurkan takana saa. Voi olla kuoppaa, yksisuuntaista, kiellettyä ajosuuntaa tai ihan vain katkaistua tietä. Jännitystä lisää se, että reitit muuttuvat nopeammin kuin niitä ehtii sisäistää. Yksi asia kuitenkin on varma. Parkkipaikkaa sieltä ei saa.
Kun vihdoin ja viimein pääsin keuhkojaan ulos yskivän lapsosen kanssa keskustan konttoriin, vastassa oli enemmän ihmisiä kuin Stockmannin hulluilla päivillä. Tässä vaiheessa marssin tiskille ja työnsin kortin ensimmäisen henkilökunnan edustajan käteen, jonka kiinni sain. Toki minulle tarjottiin mahdollisuutta jonottaa miellyttävässä pankin ilmapiirissä lapsukaiseni kanssa määräämättömän ajan päästäkseni tiskille täyttämään papereita määräämättömäksi ajaksi saadakseni kymmenen euron suuruisen löytöpalkkion. Kieltäydyin tästä upeasta tilaisuudesta ihan vain siksi, että tänään en ollut jonotustuulella.
Kun sitten pääsimme pankista ulos, viisivuotias tyttäreni kysyi, että miksi meidän piti tehdän näin. Miksi me ajelimme ja kävelimme niin maan kauheasti. Niinpä. Selitäpä siinä viisivuotiaalle pankin toimintaprotokollaa...
Kävin mielipiteeni ilmaisemassa kyseisen pankin sivuilla toiminnan toimimattomuudesta, ja iloisena yllätyksenä sain vastausviestin nopeasti takaisin. Ystävällisesti he laittavat palkkion tililleni, ja me pääsemme pikkuneidin kanssa jätskille palkkiona kärsivällisestä kävelystä ja ajelusta. Sen on ainakin pikkuneiti ansainnut, tämä kun kärsi reissun hermojaan menettämättä. Minulle homma teki tiukempaa.
Muuten elämä on ollut perussettiä. Automatkoilla ihmisen anatomian luennot jatkuvat. tosin eri näkökulmasta. Tällä hetkellä olen saanut selvitellä rään koostumusta, selittää, miksi silmä pysyy päässä kiinni ilman liimaa ja mksi korva on sellainen härpäke.
Märät ulkokelit pitävät huolen, että pyykättävää riittää. Keväiset kelit ovat myös vaatineet pienen päivityksen tyttöjen ulkotamineissa. Kun pienemmän tyttösen välikausihousujen vetskari ei enää mennyt kiinni asti, oli vain pakko käydä jostakin hakemassa uudet housut mahdollisimman pian. Uudet housut löytyivät jopa kaksin kappalein ja tyttö vaali housujaan kuin kalleinta aarretta. Männäpäivänä kun molemmat olivat ulkoilukunnossa, menivät he leikkimään pihaan. Ensin pieni neiti itki, kun ei olisi raaskinut laittaa uusia housuja ulos. Sitten itkettiin, kun kurainen lumikökkö osui housuihin ulkona. Tai enemmänkin ulvottiin ja ulistiin.
Pitkän rauhoittelun ja luennon jälkeen ulkovaatteiden pestävyydestä homma rauhoittui ja leikit jatkuivat. Kun seuraavan kerran vilkaisin pihallemme, neidit olivat kaivaneet kuopan kuravelliin ja maalasivat toisiaan kuralla. Kaikki, siis ihan kaikki oli kurassa. Ulkovaatteet, saappaat, sisävaatteet, pipot, hiukset, kasvot. Jopa pikkuneidin huovasta itse tehty heijastin oli paksun kuran peitossa. Kun tuli mainittua, että heijastin ei pakosta kestä pesua, alkoi uusi huuto. Kun se on LAKAS ja nyt se on PILALLA!! Että näin. Ei muuta kuin mukulat pesulle ja vaatteet koneeseen. Koneessa oli vaahtokin ruskeaa. Tyttö huusi tunnin heijastimen kohtaloa, rauhoittui juuri ennen kuin kone oli valmis ja heijastin todettu säilyneeksi.
Toinen hammas nykäistiin ennen luistelutreenejä, ja tyttö ylpeänä esitteli isontunutta hammaskoloaan valkuille. Keijuperkele vain taas unohti rahat ja äiti sai aamusta hiipparoida lasten selän takana vesilasille. Jumankauta kun voikin olla vaikea muistaa!
Semmoista tällä kertaa.
Viime syksy oli taivaallinen meidän perheen osalta. Meillä ei ollut yhtikäs mitään! Muutama pikkunuha, ja se oli siinä. Minä taisin syysloman aikoihin olla hieman nuhaisen oloinen, mutta sekin meni nopeasti ohi. Ehdin jo lähes omahyväisellä innolla ajatella ruokavaliosta säntillisen huolehtimisen, yöunista kiinnipitämisen ja säännöllisen urheilun tuoneen kroppaani sellaisen tasapainon, että siihen eivät pöpöt pääse väliin rellestämään. Se oli virhe.
Tänä keväänä onkin sitten tullut lunta tupaan niin kirjaimellisesti taivaalta kuin tautienkin muodossa kroppaan. Isompi on sairastanut kaksi influenssaa, yhden korvatulehduksen ja reväyttipä nilkan nivelsiteenkin lustelussa. Pienempi on sairastanut kaksi korvatulehdusta, yhden yskän ja lukemattoman määrän pikkunuhia. Meikäläinen aloitti vuoden polven eturistisiteen repeämällä, ja siitä se ajatus on sitten lähtenyt. Vaikka jäätäviltä kuumeilta olen välttynyt, koko ajan tuntuu joku tulehdus olevan päällä. Jotain ääeen vaikuttavaa, jotain päänsärkyä tekevää, jotain kurkkuun sattuvaa, jotain pikkunuhaa, jotain väsyttävää, jotainjotainjotain... Ja mieskin on sairastellut, mutta selkeitä muistikuvia ei ole, että mitä.
Puolikuntoisen oloisena tässä ruuhkahärdellissä tarpominen tuntuu välillä hirmuisen rankalta. Ihan ei aivot kaikkea noteeraa. Tänään kun lääkäri aloitti "Mitenkäs tänään voidaan?" -kysymyksellä, minä sujuvasti vastasin "Hyvin kiitos." ja istuuduin lapsi sylissä tuolille. Hetken pohtimisen jälkeen hoksasin, että kysymys ei ensinnäkään ollut kohdistettu minulle ja toisekseen se oli keskustelunavaus sille, että lapsen vaivat tuotaisiin myös lääkärin tietoon. No, ei aina voi onnistua. Nyt sitten jännätään, pääsenkö taas huomenna kertomaan kuulumiseni lääkärille, jos pienen neidin korvaoireilut pahenevat.
Lääkärikäynnin yhteydessä pääsimme tyttösen kanssa kokemaan, kuinka hankalaa joskus voi olla hyvän tekeminen. Maksaessani pysäköintimaksua huomasin, että edellinen kävijä oli unohtanut korttinsa pysäköintiautomaattiin. Otin kortin ja yritin numerotiedustelun kautta saada yhteyden kortin kadottajaan. No, numeroa ei löytynyt, joten seuraavaksi katsomaan kyseisen pankin lähimpiä konttoreita.
Yksi olikin ihan matkan varrella ja jopa auki, joten lääkärin jälkeen suuntasimme sinne. Paikan päällä sain nykiä ovea turhaan, koska konttori oli avoinna tiistaisin vain ajanvarauksella. Tämä olisi toki ollut mukava tietää jo silloin, kun klikkasin mobiilisovelluksessa pankin sivuilla karttapalvelusta konttorin tiedot auki... Mutta mitäpä tällaisia pikkunippelitietoja turhaan jakamaan.
Seuraavaksi yritin soittaa pankin puhelinpalveluun. Siellä miellyttävä-ääninen herrasmies kyseli useaan otteeseen, millä asioilla soitan ja pyysi tunnistautumaan pankkitunnuksilla. No,olen valitettava muinaisjäänne tunnuslukukorttiajasta, enkä nyt tälle reissulle tajunnut tunnuksia mukaan ottamaan. Ihan vain halusin kysäistä, että minne hemmettiin sen löytökortin palauttaisin. Miellyttävä-ääninen miesrobotti kovin itsepintaisesti kertoi tunnistautumisen eduista päästämättä eteenpäin, vaikka minusta tuli jo vähemmän miellyttävä-ääninen. Päätin sitten suunnistaa keskustaan seuraavaan toimipisteeseen ovessa olleen lapun ohjeen mukaan, ohjeita kun tykkään noudattaa.
Tällä hetkellä Tampereen keskustaan autolla ajaminen on verrattavissa Forrest Gumpin äitimuorin vertaukseen suklaarasiasta ja elämästä. Siellä ei koskaan tiedä, mitä seuraavan nurkan takana saa. Voi olla kuoppaa, yksisuuntaista, kiellettyä ajosuuntaa tai ihan vain katkaistua tietä. Jännitystä lisää se, että reitit muuttuvat nopeammin kuin niitä ehtii sisäistää. Yksi asia kuitenkin on varma. Parkkipaikkaa sieltä ei saa.
Kun vihdoin ja viimein pääsin keuhkojaan ulos yskivän lapsosen kanssa keskustan konttoriin, vastassa oli enemmän ihmisiä kuin Stockmannin hulluilla päivillä. Tässä vaiheessa marssin tiskille ja työnsin kortin ensimmäisen henkilökunnan edustajan käteen, jonka kiinni sain. Toki minulle tarjottiin mahdollisuutta jonottaa miellyttävässä pankin ilmapiirissä lapsukaiseni kanssa määräämättömän ajan päästäkseni tiskille täyttämään papereita määräämättömäksi ajaksi saadakseni kymmenen euron suuruisen löytöpalkkion. Kieltäydyin tästä upeasta tilaisuudesta ihan vain siksi, että tänään en ollut jonotustuulella.
Kun sitten pääsimme pankista ulos, viisivuotias tyttäreni kysyi, että miksi meidän piti tehdän näin. Miksi me ajelimme ja kävelimme niin maan kauheasti. Niinpä. Selitäpä siinä viisivuotiaalle pankin toimintaprotokollaa...
Kävin mielipiteeni ilmaisemassa kyseisen pankin sivuilla toiminnan toimimattomuudesta, ja iloisena yllätyksenä sain vastausviestin nopeasti takaisin. Ystävällisesti he laittavat palkkion tililleni, ja me pääsemme pikkuneidin kanssa jätskille palkkiona kärsivällisestä kävelystä ja ajelusta. Sen on ainakin pikkuneiti ansainnut, tämä kun kärsi reissun hermojaan menettämättä. Minulle homma teki tiukempaa.
Muuten elämä on ollut perussettiä. Automatkoilla ihmisen anatomian luennot jatkuvat. tosin eri näkökulmasta. Tällä hetkellä olen saanut selvitellä rään koostumusta, selittää, miksi silmä pysyy päässä kiinni ilman liimaa ja mksi korva on sellainen härpäke.
Märät ulkokelit pitävät huolen, että pyykättävää riittää. Keväiset kelit ovat myös vaatineet pienen päivityksen tyttöjen ulkotamineissa. Kun pienemmän tyttösen välikausihousujen vetskari ei enää mennyt kiinni asti, oli vain pakko käydä jostakin hakemassa uudet housut mahdollisimman pian. Uudet housut löytyivät jopa kaksin kappalein ja tyttö vaali housujaan kuin kalleinta aarretta. Männäpäivänä kun molemmat olivat ulkoilukunnossa, menivät he leikkimään pihaan. Ensin pieni neiti itki, kun ei olisi raaskinut laittaa uusia housuja ulos. Sitten itkettiin, kun kurainen lumikökkö osui housuihin ulkona. Tai enemmänkin ulvottiin ja ulistiin.
Pitkän rauhoittelun ja luennon jälkeen ulkovaatteiden pestävyydestä homma rauhoittui ja leikit jatkuivat. Kun seuraavan kerran vilkaisin pihallemme, neidit olivat kaivaneet kuopan kuravelliin ja maalasivat toisiaan kuralla. Kaikki, siis ihan kaikki oli kurassa. Ulkovaatteet, saappaat, sisävaatteet, pipot, hiukset, kasvot. Jopa pikkuneidin huovasta itse tehty heijastin oli paksun kuran peitossa. Kun tuli mainittua, että heijastin ei pakosta kestä pesua, alkoi uusi huuto. Kun se on LAKAS ja nyt se on PILALLA!! Että näin. Ei muuta kuin mukulat pesulle ja vaatteet koneeseen. Koneessa oli vaahtokin ruskeaa. Tyttö huusi tunnin heijastimen kohtaloa, rauhoittui juuri ennen kuin kone oli valmis ja heijastin todettu säilyneeksi.
Toinen hammas nykäistiin ennen luistelutreenejä, ja tyttö ylpeänä esitteli isontunutta hammaskoloaan valkuille. Keijuperkele vain taas unohti rahat ja äiti sai aamusta hiipparoida lasten selän takana vesilasille. Jumankauta kun voikin olla vaikea muistaa!
Semmoista tällä kertaa.
Kommentit
Lähetä kommentti