Hampaan irtoamisen hurmosta

Kun isosiskolla irtosi ensimmäinen hammas kolme vuotta sitten, alkoi pikkukirppukin nykiä omia legojaan siinä toivossa, että josko hänelläkin irtoaisi. Mutta kun ei. Kolme vuotta tyttö on katsellut sivusta, kun muiden hampaat irtoavat, eikä omat irtoa millään. Rankkaa on ollut.

Alkuvuodesta tapahtui sitten se ihana ihme: ensimmäinen hammas liikkui! Viikon verran muusta ei puhuttukaan, ja liikkuvaa hammasta esiteltiin kaikille. Siis ihan kaikille. Hieman into laantui, kun viikkojen kuluessa pirhanan hammas ei suostunut irtoamaan. Pikkuhiljaa kuitenkin hammas löystyi lisää ja lisää. Päivärutiineiksi alkoi muodostua, että minä nyin hammasta ja tyttö komentaa hampaat irvessä repimään lujempaa. Ei auttanut kertominen, että hammas irtoaa kyllä omalla ajallaan. Omilla pikkusormillaan neiti näytti, kuinka pitäisi napsaista kunnollinen ote ja nykäistä rivakasti. 

Hauska on ollut huomata näissä sisarusten eron tässäkin. Vanhempi varjeli hampaitaan viimeiseen asti, eikä niitä TODELLAKAAN saanut nitkuttaa, saatikka nykiä. Ensimmäinen hammas putosi juhannuksena puhtaisiin lakanoihin, kun hammas ei enää ollut yhtään millään kiinni. Sitten tämä nuorempi repii ja nitkuttaa semmoisella raivolla noita pikkulegojaan, että vanhempiakin hirvittää.

Perjantaina hammas alkoi heilua jo niin paljon, että voisi jopa irrota. Kun tämän menin tytölle epähuomiossa sanomaan, sainkin heti reippaita ohjeita, kuinka lujaa ja millä otteella on nykiminen aloitettava. Ja sitten se lähti. Kolmen vuoden odotus palkittiin. Viisivuotiaan elämässä pitkä aika. Ja pieni tyttö mykistyi onnesta. Kun hammas saatiin vesilasiin odottamaan hammaskeijun  vierailua, harvahammas istui sohvalle ihastelemaan koloa käsipeilin kanssa tunnin ajaksi. Välillä kuului hihkaisuja tai huokaisuja: "Mä oon niin onnellinen!"

Yllättäen meinasin mokata sitten hammaskeijuosuuden, kun jäin perheestä viimeisenä valvomaan. Enpä muistanut sitten kolikkoja hampaan tilalle sujauttaa. Aamulla kun tyttö kiikutti lasiaan onnellisena näytille, mun kasvoilta olisi voinut lukea kovin selvästi seuraavanlaisen tunteiden kirjon: Perkele mä unohdin!! -   Huh, siellä onkin jotain! - Miten hemmetissä siellä on jotain? - Ihana mies, kun muisti!! Mies oli havahtunut yöllä ja päättänyt tarkistaa harvapäisen vaimonsa edesottamukset. Ja ihan syystä. 

Nyt sitten nitkutellaankin seuraavaa hammasta. Kun se liikkuu jo. Ohjeet olen saanut, että kyllä se lähtisi, jos kunnolla nykäisisin. Vässykkä-äiti ei kyllä uskalla ihan kirjaimellisesti ohjeita noudattaa.