Hurahdus
Työpaikalleni hankittiin aktiivisuusrannekkeita niin oppilaiden käyttöön liikuntatunneille kuin opettajillekin liikuntaboostin tukemiseen. Itse olen ollut aina sitä koulukuntaa, joka viis veisaa maksimisykkeistä sun muista kotkotuksista, koska tärkeintähän on vaan liikkua. Kun tuli tiedotus koulutuksesta aktiivisuusrannekkeiden käyttöönottoa varten, suhtauduin aluksi kovin epäileväisesti. Kun selvisi koulutuksen olevan kiky-kelpoista materiaalia, kiinnostus nousi jo muutaman pykälän. Ja kas kummaa, sieltä löysin itseni koulun salista sellainen rannekesysteemi kädessäni.
Ja olihan se jännää. Kun hypin, ranneke kertoi, että nyt sydänkin hyppii lujempaa. Minä kiitin tiedosta, ja hyppäsin vielä vähän lisää. Lisäksi ranneke kertoi palluroilla, kuinka ison osuuden olen ehtinyt liikkua päivän tavoitteestani. Vau! En edes hoksannut, että se tiesi tavoitteeni. Katsos, kun en ihan tiedä niitä itsekään.
Koulutuksen loppuessa sain poistua tuo uusi laite ranteessa kiinni kotia kohti. Kovin olin vielä epäileväinen, että viitsiikö tuollaista jatkuvasti ranteessa roikottaa. Mutta. Jotain ihmeellistä siinä tapahtui illan ja yön aikana. Lenkillä ranteen värinä onnitteli päivän tavoitteen saavuttamisesta. Illasta huomasin, että olen liikkunut 140 prosenttisesti. Vaude! Kovin siitä tuli hyvä mieli, vaikka onnittelija olikin hieman tavallista kelloa etevämpi.
Lopullisen hurahduksen tajusin aamusta, kun jo sängyssä synkronoin ranneketta kännyn kanssa saadakseni tietää, kuinka olen nukkunut. Virkeä tai väsynyt olohan ei sitä tietenkään kerro. Sen kertoo kännykän sovellus. Kännykkä kertoi, että olin ollut yön aikana istumatyössä vajaan puolentoista tunnin verran ja kevyttä seisomatyötä olin tehnyt noin 40 minuutin ajan. Whaaaattt?! Mä kun luulin nukkuneeni. Se kertonee siis, että uni ei aina taida olla siitä levollisemmasta päästä.
Kaikkinensa, vaikka tuollainen ulkopuolinen aktiivisuuteni raportoija tuntuikin alkuun todella oudolta ajatukselta, siitä on tullut hyvin äkkiä hyvin tiivis osa päivääni. Ja kyllä, olen kyykännyt iltapala kourassa, että saan vielä ne muutamat tarvittavat prosentit sataan. Kironnut mielessäni yli tunnin kestävässä palaverissa, kun liian pitkän istumisen vuoksi olen saanut passiivisuusleiman. Salilla vilkuillut eri laitteissa, miten liike vaikuttaa sykkeeseen. Ja suoritusten lopuksi tyytyväisenä tutkinut kulutusta ja treenin muita tietoja. Ihmeen koukuttavaa.
Olen myös oppinut paljon uutta liikkumisestani ja energiankulutuksestani. Ja myös sen, että perheenäiti ei kyllä istu tuntia paikallaan oikestaan missään olosuhteissa. Parin viikon aikana olen saanut kolme passiivisuusleimaa. Ensimmäinen tuli kotona töitä tehdessä, pajapäivien ryhmäjakoja vääntäessä. Ei vain ollut aikaa nousta liikkumaan. Toinen tuli palaverissa, ei vain kehdannut nousta jaloittelemaan (vaikka mieli kovasti tekikin). Kolmas tuli hieronnassa, siinäkin on oltava paikoillaan. Muissa tilanteissa sitä tulee liikuttua melkolailla jatkuvasti. Parhaimpina päivinä 20 000 askelta tulee täyteen.
Nyt vaan tässä käy niin, että tuollainen ranneke on kyllä saatava omaksi. Haaveena on, että selän kuntoutuessa pääsisin taas juoksemaan. Mikä sen ihanampaa, kun saisi kierrosaikoja ranteesta kuikuilla. :)
Ja olihan se jännää. Kun hypin, ranneke kertoi, että nyt sydänkin hyppii lujempaa. Minä kiitin tiedosta, ja hyppäsin vielä vähän lisää. Lisäksi ranneke kertoi palluroilla, kuinka ison osuuden olen ehtinyt liikkua päivän tavoitteestani. Vau! En edes hoksannut, että se tiesi tavoitteeni. Katsos, kun en ihan tiedä niitä itsekään.
Koulutuksen loppuessa sain poistua tuo uusi laite ranteessa kiinni kotia kohti. Kovin olin vielä epäileväinen, että viitsiikö tuollaista jatkuvasti ranteessa roikottaa. Mutta. Jotain ihmeellistä siinä tapahtui illan ja yön aikana. Lenkillä ranteen värinä onnitteli päivän tavoitteen saavuttamisesta. Illasta huomasin, että olen liikkunut 140 prosenttisesti. Vaude! Kovin siitä tuli hyvä mieli, vaikka onnittelija olikin hieman tavallista kelloa etevämpi.
Lopullisen hurahduksen tajusin aamusta, kun jo sängyssä synkronoin ranneketta kännyn kanssa saadakseni tietää, kuinka olen nukkunut. Virkeä tai väsynyt olohan ei sitä tietenkään kerro. Sen kertoo kännykän sovellus. Kännykkä kertoi, että olin ollut yön aikana istumatyössä vajaan puolentoista tunnin verran ja kevyttä seisomatyötä olin tehnyt noin 40 minuutin ajan. Whaaaattt?! Mä kun luulin nukkuneeni. Se kertonee siis, että uni ei aina taida olla siitä levollisemmasta päästä.
Kaikkinensa, vaikka tuollainen ulkopuolinen aktiivisuuteni raportoija tuntuikin alkuun todella oudolta ajatukselta, siitä on tullut hyvin äkkiä hyvin tiivis osa päivääni. Ja kyllä, olen kyykännyt iltapala kourassa, että saan vielä ne muutamat tarvittavat prosentit sataan. Kironnut mielessäni yli tunnin kestävässä palaverissa, kun liian pitkän istumisen vuoksi olen saanut passiivisuusleiman. Salilla vilkuillut eri laitteissa, miten liike vaikuttaa sykkeeseen. Ja suoritusten lopuksi tyytyväisenä tutkinut kulutusta ja treenin muita tietoja. Ihmeen koukuttavaa.
Olen myös oppinut paljon uutta liikkumisestani ja energiankulutuksestani. Ja myös sen, että perheenäiti ei kyllä istu tuntia paikallaan oikestaan missään olosuhteissa. Parin viikon aikana olen saanut kolme passiivisuusleimaa. Ensimmäinen tuli kotona töitä tehdessä, pajapäivien ryhmäjakoja vääntäessä. Ei vain ollut aikaa nousta liikkumaan. Toinen tuli palaverissa, ei vain kehdannut nousta jaloittelemaan (vaikka mieli kovasti tekikin). Kolmas tuli hieronnassa, siinäkin on oltava paikoillaan. Muissa tilanteissa sitä tulee liikuttua melkolailla jatkuvasti. Parhaimpina päivinä 20 000 askelta tulee täyteen.
Nyt vaan tässä käy niin, että tuollainen ranneke on kyllä saatava omaksi. Haaveena on, että selän kuntoutuessa pääsisin taas juoksemaan. Mikä sen ihanampaa, kun saisi kierrosaikoja ranteesta kuikuilla. :)
Kommentit
Lähetä kommentti