Uusi auto
Työmatkani on kohtalaisen pitkä. Edestakaisin viitisenkymmentä kilometria. Puksuttelin uskollisella Mazdallani matkaa useamman vuoden. Sitä ennen vähemmän uskollisilla pirulaisilla. Vaikka tuo Mazda olikin kovin uskollinen, se oli myös kovin vanha. Se oli ahnas juomaan bensaa ja kärytteli sitä sitten pahanhajuisesti ulos peräpäästään. Kuitenkin aina päästöarvojen rajojen sisällä, uskollinen kun oli. Toki oli Mazdalla alkanut ikä painaa, ja ulkomuoto alkoi vähän kärsiä ruostepilkuista. Osasta alkoi jo katsastusmieskin huomatella. Niinpä täytyi miettiä vaihtoehtoja. Korjatako vanhaa uskollista riihikuivalla vaiko hypätä tuntemattomaan jonkun uuden tuttavuuden kanssa? Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätimme, että hyppy tuntemattomaan täytyy tässä vaiheessa tehdä. Kovasti toivoin, että tilalle löytyisi uusi uskollinen, eikä mikään pirulainen.
Ennen hiihtolomaa kävimme vaihdon tekemässä, kun sopiva ehdokas löytyi. Ei ihan uusi, mutta kovin kiiltävä edelliseen verrattuna. Vähän kuluttava, sähköä pääosin käyttävä kultamuru. Mies tulosti netistä paksun ohjekirjan, jotta osaisimme kultamurua ajaa. Kun nämä nykyajan autot vaativat lähes tutkinnon, että jokainen kojelaudan nappula löytää tarkoituksensa. Herranjestas, mikä homma.
Itse olen yleensä ohjekirjan orja. Ikean lipastot ovat mielestäni ihana koota ohjeiden mukaisesti, ihania kuvia ja rukseja. Ei kysyvä tieltä eksy ja niin edelleen. Nyt on kuitenkin myönnettävä, että ohjekirja on jäänyt lukematta, ja olen edennyt yritys/erehdystaktiikalla. Mies on tapojensa vastaisesti ollut nenä kiinni kirjassa ja löytänyt jos jonkinlaisia ominaisuuksia uudesta kullastamme.
Autoni opettaa minua joskus hellävaroen töräyttämällä, joskus jäätävällä äänellä hälyttämällä. Olen oppinut, että lukossa olevasta autosta ei kannata poistaa laturia. Se suuttuu siitä julmetusti. Tänään opin myös, että lukossa olevassa autossa on liiketunnistin. Tai lapseni oppivat. Ja mieheni luki ohjekirjasta.
Joskus tytöt haluavat jäädä autoon odottamaan, kun kipaisen hakemaan jotain nopeasti kaupasta. Silloin annan heidän jäädä odottamaan, kun heillä on kännykkä mukana, millä soittaa tarvittaessa. Tänään he sitten soittivat. Kännykästä kuului hysteeristä huutoa, ja minä otin sellaisen spurtin autolle, että Usain boltkin olisi ällistynyt. Pääsen auton luo, ja siellä ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Paitsi lapseni paniikissa. Selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että kun olin lukinnut ovet, liiketunnistin oli aktivoitunut isosiskon kurottaessa pikkusiskoa kohti, ja auto oli päräyttänyt hälyttimet päälle. Olivat pikkuisen sitten säikähtäneet. Nyt mun kullanmuru on mun kullanmurujen mielestä saatanasta.
Kovin vaatii auto opettelua. Mutta en-jaksa-lukea-mitään-ohjekirjaa. Se on saatanasta. Se koskee tietotekniikkaa. Tai jotain sellaista. YÖK.
Ennen hiihtolomaa kävimme vaihdon tekemässä, kun sopiva ehdokas löytyi. Ei ihan uusi, mutta kovin kiiltävä edelliseen verrattuna. Vähän kuluttava, sähköä pääosin käyttävä kultamuru. Mies tulosti netistä paksun ohjekirjan, jotta osaisimme kultamurua ajaa. Kun nämä nykyajan autot vaativat lähes tutkinnon, että jokainen kojelaudan nappula löytää tarkoituksensa. Herranjestas, mikä homma.
Itse olen yleensä ohjekirjan orja. Ikean lipastot ovat mielestäni ihana koota ohjeiden mukaisesti, ihania kuvia ja rukseja. Ei kysyvä tieltä eksy ja niin edelleen. Nyt on kuitenkin myönnettävä, että ohjekirja on jäänyt lukematta, ja olen edennyt yritys/erehdystaktiikalla. Mies on tapojensa vastaisesti ollut nenä kiinni kirjassa ja löytänyt jos jonkinlaisia ominaisuuksia uudesta kullastamme.
Autoni opettaa minua joskus hellävaroen töräyttämällä, joskus jäätävällä äänellä hälyttämällä. Olen oppinut, että lukossa olevasta autosta ei kannata poistaa laturia. Se suuttuu siitä julmetusti. Tänään opin myös, että lukossa olevassa autossa on liiketunnistin. Tai lapseni oppivat. Ja mieheni luki ohjekirjasta.
Joskus tytöt haluavat jäädä autoon odottamaan, kun kipaisen hakemaan jotain nopeasti kaupasta. Silloin annan heidän jäädä odottamaan, kun heillä on kännykkä mukana, millä soittaa tarvittaessa. Tänään he sitten soittivat. Kännykästä kuului hysteeristä huutoa, ja minä otin sellaisen spurtin autolle, että Usain boltkin olisi ällistynyt. Pääsen auton luo, ja siellä ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Paitsi lapseni paniikissa. Selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että kun olin lukinnut ovet, liiketunnistin oli aktivoitunut isosiskon kurottaessa pikkusiskoa kohti, ja auto oli päräyttänyt hälyttimet päälle. Olivat pikkuisen sitten säikähtäneet. Nyt mun kullanmuru on mun kullanmurujen mielestä saatanasta.
Kovin vaatii auto opettelua. Mutta en-jaksa-lukea-mitään-ohjekirjaa. Se on saatanasta. Se koskee tietotekniikkaa. Tai jotain sellaista. YÖK.
Kommentit
Lähetä kommentti