Mun isä

Mun ja mun isän välit ei aina ole olleet hyvät. On ollut hetkiä, kun mä olen ollut todella vihainen isälle. Kaikennäköistä on vuosien aikana koettu, ja mun mielestä ihan hyvin edistytty meidän väleissä.  Meissä on vaan liian paljon samaa. Isä on kova kertomaan puujalkavitsejä, ja mä en vaan kestä niitä. Ja itse lauon samanlaisia sitten muussa seurassa. Ärsyynnyn helposti siihen, mutta kuitenkin kaipaan ja haluan, että sillä on kaikki hyvin. Hyvin monimutkaista.

Tämän viikon torstaina mun isä lakkasi laukomasta puisia vitsejä. Isä sai aivoinfarktin. Mä olin töissä, kun sain mieheltä viestin: "Sun isällä on joku aivoverenkiertohäikkä." Siellä mä seison ulkona valvomassa satoja muksuja, enkä tiennyt tarkasti, mitä on tapahtunut. Enkä mä itsekään oikein tajunnut, mitä tehdä.

Kaikessa siinä hässäkässä, pelossa, itkussa, selvittelyssä, tiedottamisessa, tiedon hankkimisessa kaikkein päällimmäisenä sykki vain yksi ja ainoa ajatus: Se on mun ainoa isä, ja mä haluan vielä halata sitä. Kertoa, että rakastan. En olisi ikinä uskonut, että koskaan tuntisin niin voimakasta halua halata mun isää. Mun isää. Mun ainoaa isää.

Mä olen valitettavan pitkämuistinen kaikissa riidoissa ja loukkauksissa. Muistan pitkään ja hartaasti, jos asioita ei selvitetä niin, että saadaan homma kokonaan auki. Sitten se hiertää siellä ihmissuhteessa jatkuvasti eri tilantiessa taustalla. Nyt se kaikki on hävinnyt. Nyt sillä ei ole enää mitään väliä. Elämä antoi mulle opetuksen. Ja mä opin. Vanhoilla asioilla ei ole väliä. Nykyisyydellä on väliä. Yksi tekstiviesti poisti musta kaikki mutkut, kuori kaunat päältä. Ja paljasti sisältä tyttären, joka rakastaa isäänsä. Se on mun ainoa isä, ja mulle rakas. 

Nyt mun isä puhuu taas. Lyhyesti, kiertoilmaisuja käyttäen, sanoja hakien. Mutta se voima, mikä siellä silmien takana paistaa. "Kyllä minä aion vielä ruveta terveeksi." Mun isä on vahva. Suunnittelee jo, miten itseään kuntouttaa. Täyttää ristisanatehtäviä, pyytää sudokuja, harjoittelee kännykällä juttuja.

Meillä oli tuuria. Me saatiin pitää isä. Mä saan halata mun isää. Ja kertoa, että rakastan. Mä olen niin kiitollinen. Aika näyttää, miten puhe etenee. Mutta mä luotan mun isään. Se pystyy siihen. Mun isä.   

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Määrittämätön sopeutumishäiriö, somatisaatiotaipumus ja muita mukavia leimoja

Kuva
 Alkukevät sujui ihanan kepeissä merkeissä tyroksiinihoidon tuomien muutosten myötä. Oli ihanaa olla niin kovin lähellä normaalisti toimivaa ihmistä. Toki TAYS:n toiminta antoi tuolle ajalle oman ikävän sivumakunsa, mutta se nyt on ollut niin sanotusti uusi normaali minun tilanteessani jo pitkään.  Maaliskuussa pääsin riitelemään  kuntoutuspolin lääkärin kanssa.  Tämä nosti taas raivon, epäuskon, epätoivon ja epäoikeudenmukaisuuden tunteen pintaan useammaksi päiväksi. Olen kuitenkin joutunut opettelemaan vääryyksien ja epäkohtien sietämistä jo useamman vuoden aikana.  Kun jotain tällaista tapahtuu, kirjaan faktat ylös, puhisen raivosta ja puran lähimmille ihmisilleni tilannetta. Sitten teen alustavia päätöksiä jatkosta. Jos en pysty tilanteeseen heti vaikuttamaan, asetan tapahtuman kauniissa pienessä paketissa mentaaliselle "kyllä minä vielä näytän" -hyllylle. Siellä se odottaa, kunnes pystyn käyttämään näitä tietoja ja faktoja ja asiaani edistämään.  Mentaalinen pakettihylly
Lue lisää

Tunnelin päässä oleva valo on säästösyistä sammutettu

 Kesä tuli. Ja sitten se meni. Minä voimani tunnossa valmistauduin tulevaan lukuvuoteen aivan uudella asenteella. NYT minulla on lääkitys, NYT pääsen arkeen kiinni, ihan niin kuin normaalit ihmiset. Tästä alkaa kuntoutuminen. Tottakai tajusin, että kortisolipuute on sairaus, joka tulee vaikuttamaan myös työntekooni. En ole vieläkään se tyyppi, mikä olin ennen sairastumista, enkä todennäköisesti tule koskaan olemaankaan. Minusta ei ole vielä kokoaikaiseen työhön, eikä ole varmaa, pystynkö siihen enää koskaan. Yritin kuitenkin suhtautua tilanteeseen positiivisesti ja iloita siitä, että pystyn edes osa-aikaiseen työskentelyyn.  Viime kevään sain työskennellä yhdessä kollegan kanssa samassa luokassa. Homma toimi loistavasti ja mielestäni saimme paljon hyviä asioita aikaan. Ja vaikka voin todella huonosti toukokuussa kortisolivajeen pahetessa, pystyin olemaan töissä, kun sain välituntien aikana koota itseäni hiljaisessa luokkatilassa.  Tiesin, että keväällä käytössäni ollut luokkatila tulee
Lue lisää

Eläköön itsekeskeiset opettajaopiskelijat

Kuva
 Tällä viikolla Yle uutisoi raflaavasti  tutkimuksesta , jossa oli selvitelty opettajaksi opiskelevien elämänpäämääriä. "Elämänpäämäärä tarkoittaa pitkäaikaista ja ihmiselle merkityksellistä tavoitetta, toimintaa tavoitteen saavuttamiseksi ja muiden hyväksi toimimista." Selvisi, että opettajaopiskelijat haluavat elämältään onnellisuutta, mahdollisuutta toteuttaa itseään, kotia ja perhettä sekä mukavaa elämää. Tämä herätti niin suuren huolen tutkijoissa ja Ylen toimittajassa, että pitihän juttu otsikoida asiaan liittyvällä vakavuudella: "Tulevien opettajien päämäärät työlleen ovat itsekeskeisiä - tästä syystä siitä voi olla huolissaan". Että näinpä taas sitten.  Opettajan ammatti nähdään sitkeästi kutsumusammattina. Toki ymmärrän, että jonkinlaista kutsumusta opetukseen täytyy kokea, että tätä työtä pystyy tekemään. Eri asia on se, miten kutsumusta lähdetään määrittelemään. Kutsumus kun usein määritellään jonakin sellaisena, minkä eteen on valmis uhraamaan monia muit
Lue lisää