Lapiomuija
Asumme omakotitalossa, vanhassa sellaisessa. Isolla pihalla. Ensimmäinen vuosi asuessa meni siihen, että sisätiloja fiksattiin jos jonkinlaisella remontilla. Seuraava kesä oli helvetillinen työleiri pihahommissa, kun suitsimme villiintynyttä pihaa ojennukseen. Sen jälkeenkään ei ole tekemisen puutetta ollut.
Aikasemmassa kodissa oli pieni piskuinen rivaripiha, jonne mahtui muutama marjapensas ja iso grilli. Ja silti se ruoho jäi leikkaamatta. Vähän jännitti, miten sitten uuden kodin pihaa jaksaa hoitaa. Nyt viiden vuoden asumiskokemuksella on todettava, että sisältäni on kuoriutunut varsinainen lapiomuija. Olen kaivanut 40 vuotta vanhan orapihlaja-aidan juurineen irti maasta, kärrännyt haketta useamman peräkärryllisen verran, kantanut multaa kuutiokaupalla, levittänyt soraa, kantanut harkkoja, repinyt ruusupuskia, maalannut pintoja sekä kaikkea muuta mahdollista mitä pihassa nyt ikinä voikaan tehdä. Istutukset matkustavat pihassa paikasta toiseen useammin kuin ehtivät kukkia ja uusia alueita popsahtaa pihaan tuon tuostakin.
Viime kesän villitys oli maansiirto. Ajatus alkoi itää jo muutama vuosi sitten, kun routa repi meidän ojat luokattomaan kuntoon. Samalla se nosti postilaatikot paikaltaan. Siellä ne makasivat maassa kenollaan. Kaupungin miehille soittelin ja kyselin, kuuluuko ojat heille. Ensin sain vastaukseksi ein, mutta seuraava tyyppi lupasi tulla katsomaan. Ja katsomisen jälkeen lupasi myös korjata ojat. Runsaan puolen vuoden odottelun jälkeen oli joku kaupungin mies käynytkin ojia käsittelemässä, mutta ei ne kyllä paremmaksi tulleet. Työn jälki näytti siltä, että joku olisi pienessä hutikassa käynyt viskomassa kauhakuormaajalla maata paikasta toiseen, ja lopulta heittänyt soraa päälle.
Ja kun kaupungin mies ei pysty, niin minä päätin pystyä. Lapiolla. Päätin kuoria rikkaruohosorakerroksen pois ja siirtää tämän maan terassin viereen. Saisin siihen sitten alkua ruusurinteelle. Täytyy myöntää, että ihan pienessä hetkessä ojaa ei tullut kaivettua, varsinkin kun ojia oli kaksi. Mutta tuo lapion kanssa heiluminen on ihmeen terapeuttista. Ja illalla kun käy lopuksi ihastelemassa omien pikkukätöstensä jälkiä, sitä on sellainen itseihailun ja omahyväisyyden keskittymä, että valokeilaan ei muita mahdu. "Ihan ite tein!" Ennen muuttoa en olisi ikinä voinut uskoa, että napsin kuvia jostain kiviröykkiöstä kymmenestä eri kulmasta sen jälkeen kun olen ne kauhealla remuamisella kantanut jonnekin ihan älyttömään paikkaan.
Onneksi en ole tämän lapiomuijatouhun kanssa ihan yksin. Minulla on ainakin yksi samansieluinen kaveri. Käymme välillä kävelyillä ja jauhamme suut vaahdossa kivistä, sorasta, perennoista, hakkeesta ja kaikesta muusta hyvinkin tärkeästä. Tämä kaveri ymmärtää, kun huokaan syvään nähdessäni paljon kiviä ("Saisipa nuo omaan pihaan!") ja osaa ihastella oikealla tavalla kuoppaa, jonka olen jonain kesäyönä pihaan kaivanut jotakin suurta ideaa varten. Tai vaihtoehtoisesti kumpua. Ihan hullua hommaa. Mutta ah, niin ihanaa!
Aikasemmassa kodissa oli pieni piskuinen rivaripiha, jonne mahtui muutama marjapensas ja iso grilli. Ja silti se ruoho jäi leikkaamatta. Vähän jännitti, miten sitten uuden kodin pihaa jaksaa hoitaa. Nyt viiden vuoden asumiskokemuksella on todettava, että sisältäni on kuoriutunut varsinainen lapiomuija. Olen kaivanut 40 vuotta vanhan orapihlaja-aidan juurineen irti maasta, kärrännyt haketta useamman peräkärryllisen verran, kantanut multaa kuutiokaupalla, levittänyt soraa, kantanut harkkoja, repinyt ruusupuskia, maalannut pintoja sekä kaikkea muuta mahdollista mitä pihassa nyt ikinä voikaan tehdä. Istutukset matkustavat pihassa paikasta toiseen useammin kuin ehtivät kukkia ja uusia alueita popsahtaa pihaan tuon tuostakin.
Viime kesän villitys oli maansiirto. Ajatus alkoi itää jo muutama vuosi sitten, kun routa repi meidän ojat luokattomaan kuntoon. Samalla se nosti postilaatikot paikaltaan. Siellä ne makasivat maassa kenollaan. Kaupungin miehille soittelin ja kyselin, kuuluuko ojat heille. Ensin sain vastaukseksi ein, mutta seuraava tyyppi lupasi tulla katsomaan. Ja katsomisen jälkeen lupasi myös korjata ojat. Runsaan puolen vuoden odottelun jälkeen oli joku kaupungin mies käynytkin ojia käsittelemässä, mutta ei ne kyllä paremmaksi tulleet. Työn jälki näytti siltä, että joku olisi pienessä hutikassa käynyt viskomassa kauhakuormaajalla maata paikasta toiseen, ja lopulta heittänyt soraa päälle.
Ja kun kaupungin mies ei pysty, niin minä päätin pystyä. Lapiolla. Päätin kuoria rikkaruohosorakerroksen pois ja siirtää tämän maan terassin viereen. Saisin siihen sitten alkua ruusurinteelle. Täytyy myöntää, että ihan pienessä hetkessä ojaa ei tullut kaivettua, varsinkin kun ojia oli kaksi. Mutta tuo lapion kanssa heiluminen on ihmeen terapeuttista. Ja illalla kun käy lopuksi ihastelemassa omien pikkukätöstensä jälkiä, sitä on sellainen itseihailun ja omahyväisyyden keskittymä, että valokeilaan ei muita mahdu. "Ihan ite tein!" Ennen muuttoa en olisi ikinä voinut uskoa, että napsin kuvia jostain kiviröykkiöstä kymmenestä eri kulmasta sen jälkeen kun olen ne kauhealla remuamisella kantanut jonnekin ihan älyttömään paikkaan.
Onneksi en ole tämän lapiomuijatouhun kanssa ihan yksin. Minulla on ainakin yksi samansieluinen kaveri. Käymme välillä kävelyillä ja jauhamme suut vaahdossa kivistä, sorasta, perennoista, hakkeesta ja kaikesta muusta hyvinkin tärkeästä. Tämä kaveri ymmärtää, kun huokaan syvään nähdessäni paljon kiviä ("Saisipa nuo omaan pihaan!") ja osaa ihastella oikealla tavalla kuoppaa, jonka olen jonain kesäyönä pihaan kaivanut jotakin suurta ideaa varten. Tai vaihtoehtoisesti kumpua. Ihan hullua hommaa. Mutta ah, niin ihanaa!
Kommentit
Lähetä kommentti