Minä haluan
Päivän aikana sitä ehtii miettiä jos jonkinlaista aihetta, mistä haluaisi kirjoittaa. Paljon olisi ajatuksia ja tarvetta kirjoittaa. Mutta sitten kun on aikaa, pää lyö tyhjää. Tämä pirun kiire.
Muistan parikymppisenä ollessani harjoittelussa päiväkodissa jutelleeni kolmikymppisen ohjaajani kanssa usein kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Olin silloin aika varautunut ja jännitin uusia tilanteita paljon. Tästäkin juttelimme paljon. Minulle joku teatterireissukin oli varsinainen ponnistus. Osasin nauttia vasta, kun se oli ohi.
Ohjaajani sanoi usein, että hänen pelkonsa on, ettei ehdi kaikkea. Elämä solahtaa ohitse, eikä ehdi sitä kaikkea, mitä haluaisi. Tuolloin ihmettelin suuresti tätä ajatusta. Mitä kaikkea? Nyt en enää. En todellakaan. Haluaisin tehdä niin paljon asioita. Pihassa liikkuessani näen joka paikassa juttuja, joita haluaisin työstää. Alakerrassa ompelukoneen sivuuttaminen saa sormet syyhyämään. Vitriinissä kirjat odottavat lukijaansa. Haluan ommella, lenkkeillä, käydä kuntosalilla, treenata, lukea, kirjoittaa, tehdä pihahommia, leipoa, opiskella valokuvausta sekä kieliä ja kaikkea muuta mahdollista. Ammatillisella puolella on monia haaveita, jotka odottavat sitä ensimmäistä askelta. Ja sitten koti. Siivous. Lasten harrastukset. Ja ennen kaikkea perheen yhteinen aika, lapset ja mies. Sukulaiset ja ystävät. Minä haluan kaiken.
Tänä iltana tokaluokkalaiseni pyysi syliin. Siinä syliteltiin useampaan otteeseen illan aikana, eikä sylinkaipuu hälvennyt. Lopulta nukutin tyttösen silittelemällä poskea ja laulamalla unilauluja. Ja samalla myös oma mieli rauhoittui. Tuli hyvä olo. Tämä on se kaikkein tärkein asia. Nuo kaksi pientä rakasta, osaisinpa olla läsnä tämä kaiken haluamisen ja hösäämisen keskellä.
Usein olen miettinyt sitä, saako äiti enää haluta? Saanko minä haluta olla ihan vain minä ilman äitiyden sivujuonnetta? Vaikka haluan olla maailman paras äiti, vaikka haluan lasteni olevan onnellisia, tajuan samalla, etten itse pysty olemaan onnellinen, ellen saa olla myös minä.
Silloin kun lapset olivat pieniä, tuntui jokainen teatterireissu, kaveritapaaminen, lenkkeily tai oma hetki vaativan perustelun lapsen hyvinvoinnista. "Kun käyn teatterissa/tapaan kavereita/olen pois lapsen luota, olen parempi äiti lapselleni." Saako pienen lapsen äiti haluta jotain ihan itselleen, ihan vain oman itsensä vuoksi, ei rakentaakseen lapselleen parempaa äitiä? Niin usein olen ystävieni ja tuttavieni suusta kuullut tuon lausahduksen: "Tämän jälkeen jaksan taas olla parempi äiti." Virkistäytyminen on kuin velvollisuus superäidin luomisprosessissa.
Kaikella on aikansa ja paikkansa. Pikkulapsiaika vaati paljon. Silloin on oltava enemmän läsnä. Silloin vaatii paljon, että jaksaa olla jotain muuta kuin äiti. Se vaatii tukiverkkoa ja hyvää parisuhdetta. Me olemme tehneet kovasti parisuhteen eteen töitä, ja nyt se tuottaa tulosta. Oli hetkiä, kun kummankin vanhemman väsymys oli niin infernaalista, että molemmat vain laskivat toisen nukkumia minuutteja. Silloin parisuhde ei ollut parhaimmillaan. Mutta me selvittiin. Ja tehtiin töitä. Ja nyt meillä on jotakin, mistä olen niin kiitollinen. Jotain, mistä en oikein uskalla edes kirjoittaa, ettei se vain häviä. Mutta se vaati sen, että me päätettiin tarpoa eteenpäin sieltä väsymyksen suosta ja kurkotettiin toisiamme kohti. Luojan kiitos, että me tehtiin se.
Ja nyt me koordinoimme meidän työ/päikky/koulu/lasten harrastukset/koti/parisuhde/oma aika/kaikki muu mahdollinen -arkeamme yhdessä. Välillä on ihan helvetillinen kiire. Välillä tuntuu, että ei tällaisessa arjessa ole mitään järkeä. Mutta kuitenkin. Lapset rakastavat harrastuksiaan. Ei niistä voi luopua. Minä rakastan sitä, mitä ne antavat lapsilleni. En voi ottaa sitä pois lapsiltani. Töissä on käytävä. Mutta opettelen vähemmän pedanttia tapaa tehdä sitä. Että selviäisin hengissä. Ja omista harrastuksistani en pysty luopumaan. Minä tarvitsen niitä niin henkisesti kuin fyysisesti. Kroppa voi huonosti, jos en liiku. Ja minä tarvitsen myös miestäni. Tarvitsen aikaa hänen kanssaan. Haluan nähdä ystäviäni. Mistä ihmeestä sitä ottaa pois?
Olen oppinut aikatauluttamaan kantapään kautta. Kun väsymys vaihtui uupumukseen ja masennukseen, oli elämää tarkasteltava uusin silmin. Olen opetellut priorisoimaan. Ja kestämään keskeneräistä. Niin töissä kuin kotona. Kyllä ne ompelukset odottaa, ensi kesänä ehtii taas kuopia pihassa ja kirjaston kirjat voi uusia viisi kertaa. Ja välillä täytyy vain pysähtyä. Ja ottaa aikaa itselleen. Ja pyytää apua kun sitä tarvitsee. Niinkin kuulemma saa tehdä. Ruuhkavuodet. Todellakin ruuhkavuodet. Mutta minä haluan kaiken. Minä rakastan tätä kaikkea. Vaikka välillä väsyttääkin.
Muistan parikymppisenä ollessani harjoittelussa päiväkodissa jutelleeni kolmikymppisen ohjaajani kanssa usein kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Olin silloin aika varautunut ja jännitin uusia tilanteita paljon. Tästäkin juttelimme paljon. Minulle joku teatterireissukin oli varsinainen ponnistus. Osasin nauttia vasta, kun se oli ohi.
Ohjaajani sanoi usein, että hänen pelkonsa on, ettei ehdi kaikkea. Elämä solahtaa ohitse, eikä ehdi sitä kaikkea, mitä haluaisi. Tuolloin ihmettelin suuresti tätä ajatusta. Mitä kaikkea? Nyt en enää. En todellakaan. Haluaisin tehdä niin paljon asioita. Pihassa liikkuessani näen joka paikassa juttuja, joita haluaisin työstää. Alakerrassa ompelukoneen sivuuttaminen saa sormet syyhyämään. Vitriinissä kirjat odottavat lukijaansa. Haluan ommella, lenkkeillä, käydä kuntosalilla, treenata, lukea, kirjoittaa, tehdä pihahommia, leipoa, opiskella valokuvausta sekä kieliä ja kaikkea muuta mahdollista. Ammatillisella puolella on monia haaveita, jotka odottavat sitä ensimmäistä askelta. Ja sitten koti. Siivous. Lasten harrastukset. Ja ennen kaikkea perheen yhteinen aika, lapset ja mies. Sukulaiset ja ystävät. Minä haluan kaiken.
Tänä iltana tokaluokkalaiseni pyysi syliin. Siinä syliteltiin useampaan otteeseen illan aikana, eikä sylinkaipuu hälvennyt. Lopulta nukutin tyttösen silittelemällä poskea ja laulamalla unilauluja. Ja samalla myös oma mieli rauhoittui. Tuli hyvä olo. Tämä on se kaikkein tärkein asia. Nuo kaksi pientä rakasta, osaisinpa olla läsnä tämä kaiken haluamisen ja hösäämisen keskellä.
Usein olen miettinyt sitä, saako äiti enää haluta? Saanko minä haluta olla ihan vain minä ilman äitiyden sivujuonnetta? Vaikka haluan olla maailman paras äiti, vaikka haluan lasteni olevan onnellisia, tajuan samalla, etten itse pysty olemaan onnellinen, ellen saa olla myös minä.
Silloin kun lapset olivat pieniä, tuntui jokainen teatterireissu, kaveritapaaminen, lenkkeily tai oma hetki vaativan perustelun lapsen hyvinvoinnista. "Kun käyn teatterissa/tapaan kavereita/olen pois lapsen luota, olen parempi äiti lapselleni." Saako pienen lapsen äiti haluta jotain ihan itselleen, ihan vain oman itsensä vuoksi, ei rakentaakseen lapselleen parempaa äitiä? Niin usein olen ystävieni ja tuttavieni suusta kuullut tuon lausahduksen: "Tämän jälkeen jaksan taas olla parempi äiti." Virkistäytyminen on kuin velvollisuus superäidin luomisprosessissa.
Kaikella on aikansa ja paikkansa. Pikkulapsiaika vaati paljon. Silloin on oltava enemmän läsnä. Silloin vaatii paljon, että jaksaa olla jotain muuta kuin äiti. Se vaatii tukiverkkoa ja hyvää parisuhdetta. Me olemme tehneet kovasti parisuhteen eteen töitä, ja nyt se tuottaa tulosta. Oli hetkiä, kun kummankin vanhemman väsymys oli niin infernaalista, että molemmat vain laskivat toisen nukkumia minuutteja. Silloin parisuhde ei ollut parhaimmillaan. Mutta me selvittiin. Ja tehtiin töitä. Ja nyt meillä on jotakin, mistä olen niin kiitollinen. Jotain, mistä en oikein uskalla edes kirjoittaa, ettei se vain häviä. Mutta se vaati sen, että me päätettiin tarpoa eteenpäin sieltä väsymyksen suosta ja kurkotettiin toisiamme kohti. Luojan kiitos, että me tehtiin se.
Ja nyt me koordinoimme meidän työ/päikky/koulu/lasten harrastukset/koti/parisuhde/oma aika/kaikki muu mahdollinen -arkeamme yhdessä. Välillä on ihan helvetillinen kiire. Välillä tuntuu, että ei tällaisessa arjessa ole mitään järkeä. Mutta kuitenkin. Lapset rakastavat harrastuksiaan. Ei niistä voi luopua. Minä rakastan sitä, mitä ne antavat lapsilleni. En voi ottaa sitä pois lapsiltani. Töissä on käytävä. Mutta opettelen vähemmän pedanttia tapaa tehdä sitä. Että selviäisin hengissä. Ja omista harrastuksistani en pysty luopumaan. Minä tarvitsen niitä niin henkisesti kuin fyysisesti. Kroppa voi huonosti, jos en liiku. Ja minä tarvitsen myös miestäni. Tarvitsen aikaa hänen kanssaan. Haluan nähdä ystäviäni. Mistä ihmeestä sitä ottaa pois?
Olen oppinut aikatauluttamaan kantapään kautta. Kun väsymys vaihtui uupumukseen ja masennukseen, oli elämää tarkasteltava uusin silmin. Olen opetellut priorisoimaan. Ja kestämään keskeneräistä. Niin töissä kuin kotona. Kyllä ne ompelukset odottaa, ensi kesänä ehtii taas kuopia pihassa ja kirjaston kirjat voi uusia viisi kertaa. Ja välillä täytyy vain pysähtyä. Ja ottaa aikaa itselleen. Ja pyytää apua kun sitä tarvitsee. Niinkin kuulemma saa tehdä. Ruuhkavuodet. Todellakin ruuhkavuodet. Mutta minä haluan kaiken. Minä rakastan tätä kaikkea. Vaikka välillä väsyttääkin.
Kommentit
Lähetä kommentti