Loman tarpeessa
Aina sitä luulee, että ei ole koskaan tullut loma niin tarpeeseen kuin juuri se alkava loma. Ja kyllä, syysloman alkukahinoissa kuulen huokaavani taas saman fraasin. Nyt tuli kyllä loma todellakin tarpeeseen. Jumalattomalla pinnistelyllä nilkutin lomaan saakka. Ensimmäisenä aamuna iski nuha. Mutta väliäkö sillä, nyt saa olla lomalla.
Isä voi jo onneksi paremmin. Hänet on siirretty kuntouttavalle osastolle, jossa tutkitaan ja kuntoutetaan. Tyttöjä olen yksi kerrallaan vienyt katsomaan pappaa, on kovin tärkeää sekä lapsille että papalle. Nyt kun flunssa iski, tuli vierailuihin taukoa.
Tänään olen siivonnut. Nuha pistää puuskuttamaan, mutta ihana oli saada koti kuntoon. Puhtaassa kodissa sitten laitoin takkaan valkean ja käperryin sohvalle viltin alle katsomaan tulta. Se on ihmeen rauhoittava elementti. Mies vei tyttöjä treeneihin ja minä sain vain olla.
Lokakuu on solahtanut puoliväliin kuin huomaamatta. Töissä on riittänyt tekemistä ja isomman neidin 8v-synttärit ovat myös vaatineet osansa. Kaverisynttärit saatiin pois alta suhteellisen vähin ponnistuksin. Olin oikein ylpeä, kun en alkanut sähläämään mitään jäädykkeitä tai muuta sälää.
Sukulaiset ja muut tutut oli sitten pyydetty viime viikonloppuna juhlimaan. Kun isän tilanne iski päälle, ajatuksena oli perua koko homma. Sitten kun selvisi, että isä selviää ja pääsee kuntoutumaan, päätimme yhdessä, että juhlat pidetään. Sitten taas lähtikin mopo keulimaan. Olen joskus sanonut, että väsymyksen tason voi nähdä suoraan tarjoiluista. Mitä enemmän lähtee yli, sen väsyneempi olen. Jotenkin sitä vain harhautuu koristelemaan jotain hemmetin pikkuleipiä sokerikuorrutteella, eikä osaa lopettaa. Ja sitten väsyy entisestään. Ja taas kuulin itseni sanovan, että nyt osasin olla vetämättä överiksi. Ja heti tuli interventio suvulta, jonka jälkeen tajusin, että olisiko niitä itse koristeltuja prinsessakärryjä sittenkään ollut ihan välttämätön väkertää tämän kaiken muun keskellä. Ja synttäripäivänä kun väänsin kakkuun turvakaiteita, ettei prinsessat putoa portaista, tulin itsekin ajatelleeksi, että meneeköhän vähän yli.
Sunnuntai-iltana innostuin viimeistelemään pienemmän tytön Trioli-puvun. Olimme kesällä neidin kanssa TI TI-nallen talossa, mikä oli pienelle fanille unelmien täyttymys. En ole koskaan nähnyt tyttöäni hiljaisena, mutta silloin näin. Sille ihmetykselle ei ollut sanoja. Paitsi silloin, kun TI TI -kaupassa tuli vastaan iiiiiihanan Triolin puku. Silloin tuli suusta: "MÄÄ HALUAN TON!!" Katsoin 49 euron hintalappua ja kuulin itseni sanovan: "Äiti tekee sulle tällasen." Samaan aikaan ihmettelin mielessäni, miksi helvetissä sitä tuollaista tuli päästettyä suusta. No, luvattu mikä luvattu, ja tekemisen aloitin jo kuukausi sitten. Viimeistelyyn ei vain ole ollut aikaa. Ja nyt oli vain pakko se viimeistellä. Tyttö oli onnessaan, papallekin ollaan käyty pukua jo näyttämässä sairaalassa asti. Tosin nyt tyttö päätti, että hän haluaa nallepuvun sinne puvun sisälle. Hän haluaa olla oikea Trioli. Ja mitä minä sanon? "Katsotaan." En IKINÄ opi.
Joku suunnaton tarve mulla on tarttua toimeen silloin, kun on vaikeaa. Jonkinsorttista pakenemista se on. Hankala vaan sinänsä, jos muutenkin on väsynyt, niin siinä ajaa itsensä ihan uuvuksiin. Oppisi jonkinlaisen muun järkevän tavan käsitellä sitä kiirettä ja stressiä. Kiireessä kun ei ole fiksua kerätä lisää tekemistä. Pitäisi oppia priorisoimaan ja jättää ne turhemmat hommat yksinkertaisesti tekemättä. Olettaisin, että tajuaminen on yksi askel parempaan. Ehkä mää jossain vaiheessa opin, miten näissä ruuhkavuosissa luovitaan väsyttämättä itseään ihan naatiksi.
Isä voi jo onneksi paremmin. Hänet on siirretty kuntouttavalle osastolle, jossa tutkitaan ja kuntoutetaan. Tyttöjä olen yksi kerrallaan vienyt katsomaan pappaa, on kovin tärkeää sekä lapsille että papalle. Nyt kun flunssa iski, tuli vierailuihin taukoa.
Tänään olen siivonnut. Nuha pistää puuskuttamaan, mutta ihana oli saada koti kuntoon. Puhtaassa kodissa sitten laitoin takkaan valkean ja käperryin sohvalle viltin alle katsomaan tulta. Se on ihmeen rauhoittava elementti. Mies vei tyttöjä treeneihin ja minä sain vain olla.
Lokakuu on solahtanut puoliväliin kuin huomaamatta. Töissä on riittänyt tekemistä ja isomman neidin 8v-synttärit ovat myös vaatineet osansa. Kaverisynttärit saatiin pois alta suhteellisen vähin ponnistuksin. Olin oikein ylpeä, kun en alkanut sähläämään mitään jäädykkeitä tai muuta sälää.
Sukulaiset ja muut tutut oli sitten pyydetty viime viikonloppuna juhlimaan. Kun isän tilanne iski päälle, ajatuksena oli perua koko homma. Sitten kun selvisi, että isä selviää ja pääsee kuntoutumaan, päätimme yhdessä, että juhlat pidetään. Sitten taas lähtikin mopo keulimaan. Olen joskus sanonut, että väsymyksen tason voi nähdä suoraan tarjoiluista. Mitä enemmän lähtee yli, sen väsyneempi olen. Jotenkin sitä vain harhautuu koristelemaan jotain hemmetin pikkuleipiä sokerikuorrutteella, eikä osaa lopettaa. Ja sitten väsyy entisestään. Ja taas kuulin itseni sanovan, että nyt osasin olla vetämättä överiksi. Ja heti tuli interventio suvulta, jonka jälkeen tajusin, että olisiko niitä itse koristeltuja prinsessakärryjä sittenkään ollut ihan välttämätön väkertää tämän kaiken muun keskellä. Ja synttäripäivänä kun väänsin kakkuun turvakaiteita, ettei prinsessat putoa portaista, tulin itsekin ajatelleeksi, että meneeköhän vähän yli.
Sunnuntai-iltana innostuin viimeistelemään pienemmän tytön Trioli-puvun. Olimme kesällä neidin kanssa TI TI-nallen talossa, mikä oli pienelle fanille unelmien täyttymys. En ole koskaan nähnyt tyttöäni hiljaisena, mutta silloin näin. Sille ihmetykselle ei ollut sanoja. Paitsi silloin, kun TI TI -kaupassa tuli vastaan iiiiiihanan Triolin puku. Silloin tuli suusta: "MÄÄ HALUAN TON!!" Katsoin 49 euron hintalappua ja kuulin itseni sanovan: "Äiti tekee sulle tällasen." Samaan aikaan ihmettelin mielessäni, miksi helvetissä sitä tuollaista tuli päästettyä suusta. No, luvattu mikä luvattu, ja tekemisen aloitin jo kuukausi sitten. Viimeistelyyn ei vain ole ollut aikaa. Ja nyt oli vain pakko se viimeistellä. Tyttö oli onnessaan, papallekin ollaan käyty pukua jo näyttämässä sairaalassa asti. Tosin nyt tyttö päätti, että hän haluaa nallepuvun sinne puvun sisälle. Hän haluaa olla oikea Trioli. Ja mitä minä sanon? "Katsotaan." En IKINÄ opi.
Kommentit
Lähetä kommentti