Mysteerikehon loppu ja loogisuuden alku

 Nyt on kulunut yli puolitoista kuukautta kortisolikorvaushoidon aloittamisesta. Muutoksia on tapahtunut ihan valtavasti. Ei huimausta, ei painajaisia, ei päänsärkyä. Ei lihaskipua pienessäkin ponnistelussa. 

Alitajunta on hassu tapaus. Se muisti ne hetket, jolloin ennen kortisolikorvaushoidon aloittamista huimaus iski ja meinasin kaatua. Tai välillä myös kaaduin. Hoidon aloittamisen jälkeen huimauksen loppuessa keho kuitenkin vaistomaisesti valmistautui kaatumiseen niissä tilanteissa, missä ennen oli huimaus iskenyt. Kun nousin liian nopeasti sohvalta tai käännyin liian nopeasti toiseen suuntaan. Kädet lennähtivät sivuille ja jalat notkahtivat hieman varmistaakseen tasapainoa. Siinä sitten kun haroin ilmaa peppu pitkällä kuin kakkahousuinen albatrossi, tajusin, että eipä minua huimaakaan. Ha! 

Ei tämän lääkityksen kanssa silti ole niin helppoa kuin tyroksiinihoidon kanssa. Kun pitäisi osata tulkita kehon kortisolikulutusta ja reagoida siihen. Ja siihen kun tuntuu vaikuttavan lähes kaikki. Stressi, lämpö, univelka, aktiivisuus, liikunta, hikoilu, melu, ihan kaikki. Vielä en ole kyllä ihan perillä tästä kaikesta ja se näkyy sitten niinä huonoina päivinä. 

Aivolisäkkeen vajaatoimintaan liittyy usein myös monta muuta vajausta. Helteiden alettua vertaistukiryhmässä keskusteltiin nesteytysjuomista. Nähtävästi kehon suolojen menettäminen on jostain syystä yleisempää kuin muilla. Pitää osata tulkita kehoa ja toimia sen mukaan. Vertaistukiryhmä on kyllä tärkeä apu monessa.

Kokonaisuudessaan kumminkin olen voinut miljoona kertaa paremmin kuin toukokuussa. Ja pystynyt tekemään enemmän kesäpuuhia kuin vielä koskaan sairastumisen jälkeen. Tämä on kyllä ihanaa. 

Olen päässyt kitkemään rikkaruohoja, muokkaamaan maata, levittämään kuorikatetta, kuokkimaan, kasvattamaan, kastelemaan ja kaivelemaan. Tekemään kaikkea ihanaa pihahommaa. 

Lähes päivittäin minun on kerrottava miehelleni, että huomasitko, mitä kaikkea tein. Että näin paljon. Ja mies toteaa yhtä ihmeissään, että onpa paljon. Ja sitten täytyy vielä mainita, että enpä muuten nukkunut päiväuniakaan. Toistuva teema. En ole vieläkään siihen kyllästynyt, eikä toisaalta ole miehenikään. On se hänellekin aika mukavaa keskustella tällaisista. Ei tarvitse enää työnnellä vaimoa pyörätuolissa. Eikä koppailla kiinni, kun meinaa kaatua. 

Olen äärettömän ihastunut tiettyihin kohtiin kehossani. Ojentelen ja koukistan nilkkojani ja ihmettelen, kuinka ihanat rypyt muodostuvat nahkaan jalkapöydän ja säären taitekohdassa. Nilkkojen turvotuksen takia en ole yli kahteen vuoteen nähnyt ryppyjä, vaan sellaisen paksun makkaran. Nämä nahkarypyt ovat ihanat. Niin ihanat, että niitä pitää tuijotella. Tyhmää, mutta ihanaa. 

Kesäkuussa juhannuksen tienoilla olin kaupassa. Katselin tuotteita ja suunnittelin ruokia useammalle päivälle. Siinä samassa tajusin, että tätä en ole jaksanut tehdä aikoihin. Suunnitella pidemmälle kuin lähimmille tunneille. Kipitin kaupasta kotiin innoissani ja jaksoin myös valmistaa sen suunnittelemani ruuan. Ja taas ihmeteltiin miehen kanssa, että onpas ihmeellistä ja ihanaa. Se ajattelun vaikeus oli niin hirveää, ettei sitä oikein pysty edes kuvailemaan. 

Ennen lääkitystä tiskien laittaminen tai pyykkääminen oli päivän uroteko. Se ainoa asia, minkä jaksoin. Jos sain aloitettua homman. Nyt ne on sellaista pientä sivupuuhaa. Pikkuhomma. Teen pikkuhommia muiden hommien sivussa. Ah. Minulla on pikkuhommia. Aina välillä tekee mieli etsiä joku, jolle voisi kertoa, että ei muuten rasittanut yhtään laittaa tiskejä. Enkä edes joutunut ponnistelemaan, että sain aloitettua. Aikaisemmin kun piti niin hirveästi ponnistella, että sai aloitettua. 

Toki olen vasta kuntoutumisen alussa. Keho on kokenut todella kovia tämän kahden ja puolen vuoden aikana. Olen aivan rapakunnossa. Eikä keho ole vielä täysin tottunut uuteen tilanteeseen. Ei voi hypätä hötkyillen uuteen elämään vaan mennä rauhassa ja kehoa kuunnellen. Askel kerrallaan.  

Parasta tässä kaikessa on, että nyt kehoni on looginen. Ennen syyn löytymistä se oli vain ihmeellisten oireiden sekamelska, eikä mikään oirekokonaisuus saanut tukea verikokeista tai tutkimuksista. Nyt, kun on diagnoosi ja oikea tieto, kehon tapahtumat ovat saaneet selityksensä. Minun kroppani ei olekaan mikään mysteeri, vaan kaikelle on selitys. 

Essureiden poiston jälkeen tapahtunut kunnon kohentuminenkin sai selityksen. Kun poiston myötä kehon kuormitus väheni, kortisolintarve väheni siinä mukana. Ne olivat kuormittaneet kehoa, minkä takia olen äärettömän onnellinen, että ne ovat poissa. Essureiden jälkeen olo oli parempi, kunnes aivolisäkkeen toiminta heikkeni entisestään. 

Kaikki ne helvetilliset sairastelukierteet, sisäilmalle herkistymiset sun muut. Aina olen miettinyt, että mitä teen väärin, kun kaikki iskee niin lujaa minuun. Kortisolin vajaus kehon kuormitustilanteessa jättää sen hyvin haavoittuvaiseksi. 

Olen alkanut löytää loogisia syy-yhteyksiä niin moneen oireeseen. Nyt kun tiedän, mistä näkökulmasta katson niitä, alan ymmärtää niitä. Minulla ei ole enää mysteerikehoa. Toki minulla on sairaus, joka vaikuttaa loppuelämääni. Mutta se on parempi kuin mysteerikeho.