Semmarit ja eturivin iso itku

Ensimmäinen tutustumiseni Seminaarimäen mieslaulajiin tapahtui jo teini-iässä, kun isäni katseli televisiosta Semmareiden konserttisarjaa. Hauskoja tyyppejä ja hauskoja juttuja. Katselin ja naureskelin mukana. Tuolloin ei kuitenkaan teinisydän saanut vielä lähtemätöntä Semmari-leimaa. 

Toinen kosketus Semmari-maailmaan tapahtui kaksikymppisenä, kun Jyväskylän yliopiston fuksitapahtumassa pääsin elämäni ensimmäiseen Semmari-konserttiin. Se oli kokemus, joka iski tämän fuksitytön lähes jaloiltaan. Se oli elämys. Illan aikana kuuntelin lumoutuneena, nauroin ääneen, taputin käteni kipeäksi ja yritin ehtiä näkemään aivan kaiken lavalla tapahtuvan. Ihan kaikkea ei ehdi kerrasta nähdä, kun siellä tapahtuu niiiin paljon. Fuksityttö oli ihan myyty.

Fuksityttö ei ole enää mikään yliopisto-opiskelija, mutta opiskelun alkutaipaleella tapahtunut salamarakastuminen mieskuoromusiikkiin jäi. Sen tietää kaikki kaverit. Että se tykkää Semmareista. Että se käy aina niiden keikoilla ja osaa niiden biisien sanat ulkoa. Tietää joka kuorolaisen nimen ja biisien koreografiat. On sellainen Semmari-höperö. Kyllä. Semmarit on kulkenut mukana koko aikuiselämän.

Sairastumisen myötä jouduin luopumaan paljosta. Myös keikkailusta. Kun ei jalat kanna, ei voi kävellä keikalle. Kun kaatuu kovista äänistä, ei voi mennä keikalle. Kun ei jaksa istua ja nukahtelee minne sattuu, ei voi mennä keikalle. Tämän kaiken kaaoksen keskellä se oli luonnollinen seuraus sairastumisesta, enkä osannut edes sinne keikoille kaivata. 

Sitten tuli viime vuoden joulukuu ja avunpyyntöretki Helsinkiin. Ja ihme kyllä, sainkin apua. Lääkityksen, joka jopa auttoi. Vuodenvaihteessa olin ihmeissäni ja onnesta sekaisin, kun huomasin oloni paranevan. Aloin ymmärtää, että ehkä elämäni ei kulukaan sohvalla maaten. Tässä euforisessa olotilassa ostin lipun Semmareiden keikalle. Maailma oli auki. Nyt mennään.

Keikkapäivä oli vasta huhtikuussa, joten paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen. Lääkitys on auttanut lisää ja asioita sairaudesta selvinnyt lisää. Se oli kuin olikin aivolisäkkeestä johtuva sairaus. Polku kohti toimivaa kehoa on kuitenkin ollut hieman mutkainen, kun aivolisäke on reagoinut lääkitykseen vähentämällä hommiansa entisestään. Kevät on ollut aikamoista kilpajuoksua lääkityksen noston ja oireiden kanssa tasapainotellessa. Lisäksi edelleen ne muutkin aivolisäkkeen hormonit ja niiden riittävyys on selvittämättä. Ei siis mikään ihme, että hyvien päivien sekaan mahtuu niitä huonompiakin päiviä.

Tämä viikko on ollut sellainen huonompien päivien viikko. Torstaina jouduin lähtemään töistä, kun huimaus kävi liian kovaksi ja väsymyksen takia ei puhe luistanut. Lähtö oli näyttävä, toivotin esimiehelleni hyvää yötä poistuessani parkkipaikalle keskellä kirkasta päivää. Onneni on, että esimies on ollut ihminen paikallaan tämän sairastelun kanssa, ja olen saanut tehdä töitä niillä voimavaroilla, mitä minulla on milloinkin ollut. Ja poistua silloin, kun ei ole ollut voimavaroja.

Torstain huono olo ei sinänsä olisi ollut mitään uutta, mutta perjantaina oli tiedossa SE keikka. Kolmeen vuoteen eka Semmarien keikka. Tai ylipäänsä mikään keikka. Torstaina olin jo ihan varma, että en pääse. Olo oli niin karmea. 

Torstain pääosin nukuin. Perjantain selvisin töissä ihan hyvin. Sitten ajoin kotiin nukkumaan. Unien jälkeen pää oli sen verran selkeä, että aloin jo uskoa selviäväni keikasta. Ei muuta kuin ripsaria ripsiin, tukka kuntoon ja autolla Tampereen upouudelle Tavara-aseman keikkapaikalle. 

Menin ajoissa, että pääsisin tsekkaamaan paikan, missä jaksaisin olla koko keikan ajan. Seisominen jännitti, todennäköisesti en jaksaisi koko keikkaa seisoa. Kävi niin ihanasti, että lavan reunaan asemoitunut järjestyksenvalvoja antoi luvan ottaa baarijakkaran eturivin reunaan. Näköala huikean hyvä ja istumaan pystyisin kyllä. Aika hienoa. 

Hyvin näkyi jakkaralta istuenkin. 

Keikka alkoi, ja olo oli epätodellinen. Että ihan oikeasti olen keikalla. Ihmisen kiljuivat ja nauttivat. Minäkin taputtelin ja ulvahtelin jakkarallani. Vitsit, mä olen keikalla! Ihan niin kuin ennen. 

Parin biisin ajan olin pääosin ihmeissäni siitä kaikesta, mitä ympärillä tapahtui. Ihmettelin ihmisiä ja lavan tapahtumia kuin Liisa Ihmemaan elämää. Sitten kolmannen biisin solisti astui etualalle. Tuomas Jauhiainen ja Onnellinen. 

"Rajuja myrskyjä,

Seinään lyötyjä päitä,

Märkiä tyrskyjä,

Riittäähän näitä, 

Rotvallin reunaan

Kolhittuja vanteita,

Hidastustöyssyjä,

Haljenneita palkeita,

Hakattuja ovia,

Lasinsirpaleita,

Ja kosken kuohuja,

Takaisinottamattomia sanoja.

Mut kaikesta huolimatta,

Valehtelematta,

Sun kanssas juuri tässä oon onnellinen,

Onnellinen, onnellinen,

Onnellinen,

Onnellinen, Onnellinen..."

  

Biisissä laulettiin parisuhteesta,  mutta jotenkin ne sanat iskivät nyt uudella tavalla. Onhan tämä taistelu hoidon saamiseksi ollut yhtä myrskyä. Mieleeni tuli, että ehkä minunkin suurimmat myrskyni voisivat olla takana päin. Minä voisin saada hieman aurinkoa vaihteeksi. 

Sitten se tuli. Se itku, mikä oli tehnyt tuloaan useamman viikon. Kasvot menivät ruttuun ja kyyneleet alkoivat valua. Eikä se ollut mitään pikku nyyhkytystä, vaan naama märkänä tyrskimistä. Eikä itkusta tullut loppua. Istuin jakkarallani, rutistin märkiä nenäliinoja ja itkin. Vastapäätä minua seisoi asemapaikallaan jakkaran luvannut järjestyksenvalvoja ja yritti katsella ohitseni. Taisi nuori mies pohtia, että nuo keski-ikäiset naiset ovat kohtuullisen sekopäistä sakkia, kun tulevat keikalle itkemään silmät päästään. 

Musiikki on ihmeellinen voima. Se avaa niitä lukkoja, mitä ei muuten pysty avaamaan. Ja kun minun lukkoni oli avautunut, se ei todellakaan sulkeutunut. Itkin ja itkin. Itkin läpi hauskat biisit, voimabiisit, herkät balladit. Ne mukavat vitsit, ihan kaikki. Toki nauroin, kun oli hauskaa. Itkin vain samalla. Jossain vaiheessa mietin, että pitäisikö ihan vain suosiolla poistua vessaan ulvomaan, kun onhan tämä touhuni nyt vain ihan päätöntä. Mutta sitten ajattelin, että paskaakos tässä. Maine meni jo järkkärinkin silmissä, joten annetaan mennä vaan. 

Itkin uskollisesti keikan loppuun asti. Nautin keikasta joka solullani, mutta sivutuotteena minusta vain puristui ulos kyyneliä useamman litran verran. Itku oli tarpeellinen, sen jälkeen oli taas hieman kevyempi olla. Rintaa ei puristanut enää niin paljon. Vaikka ollaan otettu isoja askelia eteenpäin kohti hoitoa, ovat viime vuodet selvästi jättäneet minuun jälkensä. Vieläkään en tiedä, millaiseksi loppuelämäni muodostuu. Palaanko täysin ennalleni? Pystynkö kokoaikaiseen työhön ikinä? Pystynkö juoksemaan joskus? Tulenko joskus pärjäämään ilman päiväunia? On niin paljon kaikkea, mitä pitää käsitellä. Välillä täytynee vähän itkeä, että saa solmuja auki. Olkoon se sitten vaikka keikalla. 

Kiitos Semmarit, olitte upeita.