Isäinpäiväsalaisuuksia

Isukki saateltiin puuhommiin alakertaan, ja me aloitimme salaiset kakuntekopuuhat. Pieni kirppu kiljui jo rappusissa: "Äiti, se meni nyt alakertaan, aloitetaan!" Noin viisi minuuttia sen jälkeen tyttö kiljui uudelleen, koska "sisko varmasti ehtii ottaa enemmän munia kuin hän, eikä hän saa auttaa leipomisessa yhtä paljon." Tämän jälkeen saatiin aikaiseksi pari pientä kriisiä, joissa vertailtiin tarkasti, kuinka monella lusikanheilautuksella on toinen saanut osallistua. Kun kakku saatiin uuniin, laitettiin lahja valmiiksi. Oma fontti kortissa ei miellyttänyt, joten nimen tilalle tehtiin helvetillinen suttu. Ja sitten tuli itku, että onko kortti nyt pilalla. Korjaustarrojen jälkeen nimet oli kortissa, tosin ehdittiin jo kiljua pariin otteeseen, koska viisvee halusi varmistaa, että hän todellakin saa laittaa nimensä korttiin ITSE. Tämän jälkeen sitten tytöt halusivat tehdä vielä isäinpäiväpiirrokset. Kynät eivät olleet sopivia, ja kaikki muut kynät olivat HUKASSA, mikä oli pakko ilmaista jäätävällä ulinalla. Kynät löytyivät niinkin yllättävästä paikasta kuin omasta pulpetista. Piirroksista tuli vielä yksi ulinaraivo, joiden alkuperää en vain kyennyt selvittämään. Kun sopu löytyi,tytöt päättivät aloittaa jumppakoulun uunin edustalla. Ja nyt voin kuulkaas kertoa, että kypsyvä kakku ei kestä tärinää. Teemme siis suklaakraaterin. Tai kinuskisuklaa. Ja niin, jotta äidin mieliala pysyisi korkeana, tytöt päättivät aloittaa pari leikkiriitaa, ihan niin kuin vain vitsinä. Tosi hauskaa. Hah. Ja tämän kaiken ajan mies makoili alakerrassa vierassängyllä ja katseli kännystä jääkiekkoa. Oli varmasti rankkaa.

Huomenna sitten aamulla herätys ja salaisiin kahvintekopuuhiin. Kuiskuttelin illalla pienen neidin korvaan, että aamulla sitten hiljaa touhutaan, ettei isi herää. Tähän tyttö välittömästä heitti kysymyksen, että entä jos tulee riita? Niinpä niin... Tällä hetkellä meillä on menossa epiiitoisaaenemmänkunmääihankaikkeemäenkestäepiiiimähaluunjustsenmikäonmunsiskolla-vaihe. Ja mielipide ilmaistaan sitten kovaa ja korkealta. Mä toivon, että tämä on ohimenevä vaihe, eikä kasvatuksen tulos. Argh!

Mutta joo, palatakseni isäinpäivään. Tänä vuonna haluan todellakin kertoa miehelleni, kuinka tärkeä hän on. Se yhteispeli, mikä ollaan tässä arkirumbassa kehittäneet, on mahtava. Olo on todella kiitollinen, että olemme tällaisessa tilanteessa tällä hetkellä. Mun mies on mahtava. Eipä mulla muuta.



Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Määrittämätön sopeutumishäiriö, somatisaatiotaipumus ja muita mukavia leimoja

Kuva
 Alkukevät sujui ihanan kepeissä merkeissä tyroksiinihoidon tuomien muutosten myötä. Oli ihanaa olla niin kovin lähellä normaalisti toimivaa ihmistä. Toki TAYS:n toiminta antoi tuolle ajalle oman ikävän sivumakunsa, mutta se nyt on ollut niin sanotusti uusi normaali minun tilanteessani jo pitkään.  Maaliskuussa pääsin riitelemään  kuntoutuspolin lääkärin kanssa.  Tämä nosti taas raivon, epäuskon, epätoivon ja epäoikeudenmukaisuuden tunteen pintaan useammaksi päiväksi. Olen kuitenkin joutunut opettelemaan vääryyksien ja epäkohtien sietämistä jo useamman vuoden aikana.  Kun jotain tällaista tapahtuu, kirjaan faktat ylös, puhisen raivosta ja puran lähimmille ihmisilleni tilannetta. Sitten teen alustavia päätöksiä jatkosta. Jos en pysty tilanteeseen heti vaikuttamaan, asetan tapahtuman kauniissa pienessä paketissa mentaaliselle "kyllä minä vielä näytän" -hyllylle. Siellä se odottaa, kunnes pystyn käyttämään näitä tietoja ja faktoja ja asiaani edistämään.  Mentaalinen pakettihylly
Lue lisää

Tunnelin päässä oleva valo on säästösyistä sammutettu

 Kesä tuli. Ja sitten se meni. Minä voimani tunnossa valmistauduin tulevaan lukuvuoteen aivan uudella asenteella. NYT minulla on lääkitys, NYT pääsen arkeen kiinni, ihan niin kuin normaalit ihmiset. Tästä alkaa kuntoutuminen. Tottakai tajusin, että kortisolipuute on sairaus, joka tulee vaikuttamaan myös työntekooni. En ole vieläkään se tyyppi, mikä olin ennen sairastumista, enkä todennäköisesti tule koskaan olemaankaan. Minusta ei ole vielä kokoaikaiseen työhön, eikä ole varmaa, pystynkö siihen enää koskaan. Yritin kuitenkin suhtautua tilanteeseen positiivisesti ja iloita siitä, että pystyn edes osa-aikaiseen työskentelyyn.  Viime kevään sain työskennellä yhdessä kollegan kanssa samassa luokassa. Homma toimi loistavasti ja mielestäni saimme paljon hyviä asioita aikaan. Ja vaikka voin todella huonosti toukokuussa kortisolivajeen pahetessa, pystyin olemaan töissä, kun sain välituntien aikana koota itseäni hiljaisessa luokkatilassa.  Tiesin, että keväällä käytössäni ollut luokkatila tulee
Lue lisää

Eläköön itsekeskeiset opettajaopiskelijat

Kuva
 Tällä viikolla Yle uutisoi raflaavasti  tutkimuksesta , jossa oli selvitelty opettajaksi opiskelevien elämänpäämääriä. "Elämänpäämäärä tarkoittaa pitkäaikaista ja ihmiselle merkityksellistä tavoitetta, toimintaa tavoitteen saavuttamiseksi ja muiden hyväksi toimimista." Selvisi, että opettajaopiskelijat haluavat elämältään onnellisuutta, mahdollisuutta toteuttaa itseään, kotia ja perhettä sekä mukavaa elämää. Tämä herätti niin suuren huolen tutkijoissa ja Ylen toimittajassa, että pitihän juttu otsikoida asiaan liittyvällä vakavuudella: "Tulevien opettajien päämäärät työlleen ovat itsekeskeisiä - tästä syystä siitä voi olla huolissaan". Että näinpä taas sitten.  Opettajan ammatti nähdään sitkeästi kutsumusammattina. Toki ymmärrän, että jonkinlaista kutsumusta opetukseen täytyy kokea, että tätä työtä pystyy tekemään. Eri asia on se, miten kutsumusta lähdetään määrittelemään. Kutsumus kun usein määritellään jonakin sellaisena, minkä eteen on valmis uhraamaan monia muit
Lue lisää