Tunnelin päässä oleva valo on säästösyistä sammutettu

 Kesä tuli. Ja sitten se meni. Minä voimani tunnossa valmistauduin tulevaan lukuvuoteen aivan uudella asenteella. NYT minulla on lääkitys, NYT pääsen arkeen kiinni, ihan niin kuin normaalit ihmiset. Tästä alkaa kuntoutuminen.

Tottakai tajusin, että kortisolipuute on sairaus, joka tulee vaikuttamaan myös työntekooni. En ole vieläkään se tyyppi, mikä olin ennen sairastumista, enkä todennäköisesti tule koskaan olemaankaan. Minusta ei ole vielä kokoaikaiseen työhön, eikä ole varmaa, pystynkö siihen enää koskaan. Yritin kuitenkin suhtautua tilanteeseen positiivisesti ja iloita siitä, että pystyn edes osa-aikaiseen työskentelyyn. 

Viime kevään sain työskennellä yhdessä kollegan kanssa samassa luokassa. Homma toimi loistavasti ja mielestäni saimme paljon hyviä asioita aikaan. Ja vaikka voin todella huonosti toukokuussa kortisolivajeen pahetessa, pystyin olemaan töissä, kun sain välituntien aikana koota itseäni hiljaisessa luokkatilassa. 

Tiesin, että keväällä käytössäni ollut luokkatila tulee olemaan muussa käytössä tänä lukuvuonna, mutta jonkinlainen varasuunnitelma tiloista oli tehty loppukeväästä. Yritin olla luottavainen ajaessani lukukauden aloittaviin koulutuspäiviin. 

Kävi kuitenkin ilmi, että varasuunnitelma ei ollut toteutunut. Tilapulmien vuoksi minulle oli osoitettu opetustila aulaan. Täytyy sanoa, että sen tajuaminen oli kova isku. Jatkuvassa hälyssä opettaminen tässä kunnossa ei tulisi olemaan helppoa. Enää en tuntenut itseäni yhtään niin luottavaiseksi. 

Muutaman päivän opettamisen jälkeen koko kesän poissa ollut huimaus palasi. Yhtäkkiä lattiat menivät vinoon ja suoraan käveleminen vaati jumalatonta ponnistelua. Sitten tuli päänsärky, huonovointisuus, väsymys ja yökkäily. Kortisolivajeen oireita. Kun olo meni riittävän huonoksi, sanojen muodostaminen kävi vaikeaksi ja kädet tärisivät. En pystynyt opettamaan aulan jatkuvassa melussa. Öisin leposyke oli 130. Nukkuminen oli haastavaa, kun sydän yritti ulos rinnasta. Nähtävästi kortisolin loppuessa minun kehoni yritti korvata tilannetta puskemalla tilalle adrenaliinia. 

Työterveyslääkäri määräsi sairaslomalle ja minä yritin tajuta, mihin helvettiin hävisi minun uusi alkuni. Missä oli se toiveikas olo tulevasta? Olo oli aivan lyöty. Viikko siitä sain kiusakseni astman pahenemisvaiheen ja pääsin makoilemaan Acutan sängylle spira kasvoilla. Kotiin lähdin uusi astmalääkeresepti kainalossa ja käskyn käyttää lääkettä niin paljon, että putket pysyvät auki. Jopa 24 henkäystä vuorokaudessa, jos tarvetta. Työterveyslääkäri kirjoitti taas sairaslomaa.

Samaan aikaan esimiestasolla pohdittiin sitä, missä minä tulen opettamaan. Selväksi oli käynyt, että kortisoliongelman takia en pysty opettamaan käytävällä. Esiin nostettiin koulun vaihto, koska tilaa ei minulle ole antaa nykyisessä paikassa. Siis tilaa, jossa olisi seinät ympärillä. Paniikki alkoi kalvaa sisuskaluja. 

Tässä vaiheessa, kun keho on aivan tohjona ja minulle oikeaa lääkemäärää vasta etsitään, siirtyminen uuteen työpaikkaan tuntuu aivan suunnattoman pelottavalta ajatukselta. Vaikka teen työni aina niin hyvin kuin ikinä pystyn töissä ollessani, tiedän, että sairauteni takia en ole samalla viivalla terveen opettajan kanssa. En pysty kaikkeen. Nykyisessä työpaikassani olen saanut ymmärrystä ja tukea. Tämä ei ole itsestäänselvyys. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea pitäisi omaksua uudessa paikassa näillä höttöaivoilla. Minua pelottaa ihan hirveästi. 

Nyt kaikki tuntuu kovin mustalta. Se heikko valo, minkä näin tunnelin päässä, on hävinnyt jonnekin. On ihan hirveää olla tässä tilanteessa niin kovin optimistisen kesän jälkeen. Tämä kaikki stressaaminen on sekoittanut kehoa ja olo on taas huonompi. Tämän sairauden kanssa ei kuulemma pidä stressata, ettei kortisolia kulu. Jup, helpommin sanottu kuin tehty. 

Tämän kaiken rinnalla on myös huoli lasten asioista. Omien lääkärikäyntien lisäksi kuljettelen lääkärissä lastanikin. Asiat on selvittelyvaiheessa ja vaatii vanhemmalta tarkkana oloa. Että lähetteet menevät oikeaan paikkaan ja oikeat asiat tutkitaan. Että tiedetään, onko perheessämme taas uusi harvinaissairaus. 

Yritän löytää positiivisia asioita, mutta sanottava on, että tällä hetkellä se on aika vaikeaa. Jos jossain on korkeampi voima, niin voisitko jumalauta antaa edes vähän armoa?