Laskettelun riemua
Laskettelu. Tiedättekö sen tunteen, kun saa laskea mäkeä tuulen lailla? Se tunne, kun saa nauttia vauhdista ja ohi vilahtavista maisemista? No, mä en tiedä.
Ensimmäisen kerran laskettelin, kun nuorempi neiti oli kahden vanha, eli kolme vuotta sitten. Se mattohissi on ihan jees, samoin kuin se pienen nyppylän vauhti. Kaksivuotiaan perässä pysyin. Mutta piru vie, se lapsi kasvoi ja halusi lisää haasteita. Mä en. Mutta nyt mun perhe rakastaa laskettelua. Mä pelkään korkeita paikkoja. Todella paljon. Tavoitteena on selättää pelko laskettelun avulla.
Viime vuoden hiihtolomalla olimme mökkilomalla Himoksessa. Kaikki oli hyvin, kun laskin pienemmän kanssa lasten mäessä. Mutta se ei riittänyt meidän neljävuotiaalle. Hän halusi isompaan mäkeen. Menimme peikkomäkeen (vai mikä ihme se nyt olikaan), missä on vähän enemmän matkaa. Muu perhe sujahti matkaan, minä selkä hiessä aurasin alas mutka kerrallaan. Karmeaa. Sitten mies osti mulle yhden nousun isompaan mäkeen. Koko perheen yhteinen ihana lasku. Juodaan kaakaot ylhäällä ja sitten hymyssä suin alas.
Kaakao oli hyvää, mutta hymy hyytyi laskuvaiheessa. Miksi hemmetissä ne mäet on niiiiiiiin korkeita? Ja tosiaan, tämä oli siis vihreä mäki. Mä en vaan voi sille mitään, että noin korkealla alkaa päässä kuulua "MÄÄ EN HALUA KUOLLA TÄNÄÄN!!!!" -huuto. Sen jälkeen on vaikea kuunnella miehen ohjeita.
Tytöt laskivat iloisesti eteenpäin, ja jäivät odottamaan. Mies laski pikkasen edelläni ja yritti neuvoa. Minä näin sieluni silmin, kuinka lähden sukkulana alas, keilaan lapset matkalla tanaan ja siivilöidyn alhaalla kanaverkkoon. Siinä sitten saa puolen kilon palasina nostella meikäläisen arkkuun. Tytöt istuivat mäen sivussa penkalla ja kiljuivat "hyvä äiti" -huutoja. Mies yritti neuvoa, että sukset pitää kääntää mäen suuntaisesti, että pääsisin liikkeelle. Minä kiljun vastaan, että hulluko olet, silloinhan ne sukset liukuu.
Hitaasti, mutka kerrallaan auraten, selkä hiessä ja niska jumissa pääsin mäkeä eteenpäin. Mies yritti neuvoa, kuinka saan vauhtia lisää, minä pyörittelin silmiäni ja kiroilin sisäisesti (ja ehkä vähän ulkoisestikin) tuollaiselle ehdotukselle. Kuka hullu nyt vauhtia lisää haluaisi? Alhaalla kahvilan kohdalla muu perhe päätti yksimielisesti, että tämä lasku riitti minulle, enkä laittanut vastaan. Kahdenkymmenen minuutin lasku Himoksen vihreässä mäessä riitti viemään innon kaikilta uudesta yhteisestä laskusta. Ja mä olin PUHKI. Pelkääminen on rankkaa.
Tänä jouluna yllättäen joulupukki oli ostanut mulle kausikortin Sappeeseen. Niin kuin koko muullekin perheelle. "Tätä mää oon aina halunnut!" ei ollut ihan ensimmäinen ajatus. Mutta otin haasteen vastaan. Uuden vuoden lupauksena päätin, että opettelen ja siedätän itseni. Että pärjäisin ainakin kohtalaisesti perheen mukana.
Loppiaisen alla perjantaina sitten ensimmäinen testi. Ensin lämmittelyt lasten mäessä ja mattohississä. Syke löi jo silloin lujaa ja tuttu hiki alkoi hiipiä selkään. Tuskanhiki. Sitten isompaan mäkeen. Kuulemma keskivaikea. Mies tosin valehteli, että vihreä mäki. Etten pelkäisi turhaan. Heh. Ei ollut muita mäkiä vielä auki.
Mäen päällä tuli taas se tuttu kuolemanpelko ja tutina polviin. Perhe meni menojaan ja minä keskityin ihan vain selviämiseen. Aurauskulmat kuntoon ja menoksi. Mutka kerrallaan. Sitten pysähdys ja tiiraus helpoimpaan etenemislinjaan. Syvä hengenveto ja katse ylemmäs rinteeseen. Kun siellä on niitä tykinkuulia, jotka syöksyvät takaapäin valmiina räjäyttämään sinut täältä ikuisuuteen. Ne. On. Pelottavia.
Pääsin alas. Olin hengissä. Mielikuvissani syleilin maata ja kiitin Jumalaa, henkiä, presidenttiä ja joulupukkia. Ulospäin yritn näyttää tosi coolilta ja lähdin jonottamaan hissiin. Hississä ehti syke kivasti tasaantua. Ylhäällä sitten se nousi taas jonnin verran. Eli paljon. Muu perhe tuli iloisena viereeni ja singahti alaspäin. Minä tein ave mariat ja syvät huokaukset ja lähdin alaspäin. Mies jarrutteli ja yritti neuvoa, kuinka saisin lisää vauhtia. Ei vieläkään hoksannut, että MÄ. EN. HALUA. LISÄÄ. VAUHTIA. Tyydyin mulkoilemaan, auttaahan se vain yritti.
Laskin yhteensä viisi kertaa. Viimeisellä kerralla olin jo vähän siedättynyt. Ei tehnyt mieli itkeä enää kuin ihan pikkuisen. Loppumäestä uskalsin olla auraamatta. Mennä sillä tavalla sukset yhdessä mutkitellen. Oli melkein kivaa. Isompi neiti oli laskenut siihen mennessä toistakymmentä kertaa. Tai enemmän. Pienempi neiti ja isukki ei varmaan kauheasti jäänyt tästä. Ja mä olin hurjan ylpeä itsestäni. Ja hemmetin helpottunut, että selvisin loukkaantumatta.
Mentiin vielä kaakaolle Sappeen ravintolaan. Siellä huokaisin ja rentouduin. Huh, ohi. Kyykistuin avaamaan tyttöjen monoja sillä aikaa kun mies haki kaakaot. Ja kuinkas ollakaan, monot lipesivät liukkaalla lattialla sivuille. Putosin polvilleni samalla, kun jalkaterät sojottivat suoraan sivuille. Kohtuullisen kivulias asento, voin kertoa. Siitä hyppäsin vaistomaisesti äkkiä ylös, ettei kukaan vain näe. Oikean polven sivu oli tulessa.
Minä selvisin laskettelusta. After ski olikin sitten toinen juttu. Kaakaonjuonti on vaarallista. Autolle vielä kävelin kohtuullisen hyvin, mutta iltaa kohden alkoi polven käyttö olla sen verran kivuliasta, että loppiaisen vietinkin sitten lääkärihommissa. Polvesta löytyi ristisiteen puolittainen repeämä. Polvituen käyttö neljän viikon ajan. Pahemminkin olisi voinut käydä, jos kierukat olisivat kärsineet. Mutta silti. Että satuttaa itsensä kahvilassa. Darn!
Ensimmäisen kerran laskettelin, kun nuorempi neiti oli kahden vanha, eli kolme vuotta sitten. Se mattohissi on ihan jees, samoin kuin se pienen nyppylän vauhti. Kaksivuotiaan perässä pysyin. Mutta piru vie, se lapsi kasvoi ja halusi lisää haasteita. Mä en. Mutta nyt mun perhe rakastaa laskettelua. Mä pelkään korkeita paikkoja. Todella paljon. Tavoitteena on selättää pelko laskettelun avulla.
Viime vuoden hiihtolomalla olimme mökkilomalla Himoksessa. Kaikki oli hyvin, kun laskin pienemmän kanssa lasten mäessä. Mutta se ei riittänyt meidän neljävuotiaalle. Hän halusi isompaan mäkeen. Menimme peikkomäkeen (vai mikä ihme se nyt olikaan), missä on vähän enemmän matkaa. Muu perhe sujahti matkaan, minä selkä hiessä aurasin alas mutka kerrallaan. Karmeaa. Sitten mies osti mulle yhden nousun isompaan mäkeen. Koko perheen yhteinen ihana lasku. Juodaan kaakaot ylhäällä ja sitten hymyssä suin alas.
Kaakao oli hyvää, mutta hymy hyytyi laskuvaiheessa. Miksi hemmetissä ne mäet on niiiiiiiin korkeita? Ja tosiaan, tämä oli siis vihreä mäki. Mä en vaan voi sille mitään, että noin korkealla alkaa päässä kuulua "MÄÄ EN HALUA KUOLLA TÄNÄÄN!!!!" -huuto. Sen jälkeen on vaikea kuunnella miehen ohjeita.
Tytöt laskivat iloisesti eteenpäin, ja jäivät odottamaan. Mies laski pikkasen edelläni ja yritti neuvoa. Minä näin sieluni silmin, kuinka lähden sukkulana alas, keilaan lapset matkalla tanaan ja siivilöidyn alhaalla kanaverkkoon. Siinä sitten saa puolen kilon palasina nostella meikäläisen arkkuun. Tytöt istuivat mäen sivussa penkalla ja kiljuivat "hyvä äiti" -huutoja. Mies yritti neuvoa, että sukset pitää kääntää mäen suuntaisesti, että pääsisin liikkeelle. Minä kiljun vastaan, että hulluko olet, silloinhan ne sukset liukuu.
Hitaasti, mutka kerrallaan auraten, selkä hiessä ja niska jumissa pääsin mäkeä eteenpäin. Mies yritti neuvoa, kuinka saan vauhtia lisää, minä pyörittelin silmiäni ja kiroilin sisäisesti (ja ehkä vähän ulkoisestikin) tuollaiselle ehdotukselle. Kuka hullu nyt vauhtia lisää haluaisi? Alhaalla kahvilan kohdalla muu perhe päätti yksimielisesti, että tämä lasku riitti minulle, enkä laittanut vastaan. Kahdenkymmenen minuutin lasku Himoksen vihreässä mäessä riitti viemään innon kaikilta uudesta yhteisestä laskusta. Ja mä olin PUHKI. Pelkääminen on rankkaa.
Tänä jouluna yllättäen joulupukki oli ostanut mulle kausikortin Sappeeseen. Niin kuin koko muullekin perheelle. "Tätä mää oon aina halunnut!" ei ollut ihan ensimmäinen ajatus. Mutta otin haasteen vastaan. Uuden vuoden lupauksena päätin, että opettelen ja siedätän itseni. Että pärjäisin ainakin kohtalaisesti perheen mukana.
Loppiaisen alla perjantaina sitten ensimmäinen testi. Ensin lämmittelyt lasten mäessä ja mattohississä. Syke löi jo silloin lujaa ja tuttu hiki alkoi hiipiä selkään. Tuskanhiki. Sitten isompaan mäkeen. Kuulemma keskivaikea. Mies tosin valehteli, että vihreä mäki. Etten pelkäisi turhaan. Heh. Ei ollut muita mäkiä vielä auki.
Mäen päällä tuli taas se tuttu kuolemanpelko ja tutina polviin. Perhe meni menojaan ja minä keskityin ihan vain selviämiseen. Aurauskulmat kuntoon ja menoksi. Mutka kerrallaan. Sitten pysähdys ja tiiraus helpoimpaan etenemislinjaan. Syvä hengenveto ja katse ylemmäs rinteeseen. Kun siellä on niitä tykinkuulia, jotka syöksyvät takaapäin valmiina räjäyttämään sinut täältä ikuisuuteen. Ne. On. Pelottavia.
Pääsin alas. Olin hengissä. Mielikuvissani syleilin maata ja kiitin Jumalaa, henkiä, presidenttiä ja joulupukkia. Ulospäin yritn näyttää tosi coolilta ja lähdin jonottamaan hissiin. Hississä ehti syke kivasti tasaantua. Ylhäällä sitten se nousi taas jonnin verran. Eli paljon. Muu perhe tuli iloisena viereeni ja singahti alaspäin. Minä tein ave mariat ja syvät huokaukset ja lähdin alaspäin. Mies jarrutteli ja yritti neuvoa, kuinka saisin lisää vauhtia. Ei vieläkään hoksannut, että MÄ. EN. HALUA. LISÄÄ. VAUHTIA. Tyydyin mulkoilemaan, auttaahan se vain yritti.
Laskin yhteensä viisi kertaa. Viimeisellä kerralla olin jo vähän siedättynyt. Ei tehnyt mieli itkeä enää kuin ihan pikkuisen. Loppumäestä uskalsin olla auraamatta. Mennä sillä tavalla sukset yhdessä mutkitellen. Oli melkein kivaa. Isompi neiti oli laskenut siihen mennessä toistakymmentä kertaa. Tai enemmän. Pienempi neiti ja isukki ei varmaan kauheasti jäänyt tästä. Ja mä olin hurjan ylpeä itsestäni. Ja hemmetin helpottunut, että selvisin loukkaantumatta.
Mentiin vielä kaakaolle Sappeen ravintolaan. Siellä huokaisin ja rentouduin. Huh, ohi. Kyykistuin avaamaan tyttöjen monoja sillä aikaa kun mies haki kaakaot. Ja kuinkas ollakaan, monot lipesivät liukkaalla lattialla sivuille. Putosin polvilleni samalla, kun jalkaterät sojottivat suoraan sivuille. Kohtuullisen kivulias asento, voin kertoa. Siitä hyppäsin vaistomaisesti äkkiä ylös, ettei kukaan vain näe. Oikean polven sivu oli tulessa.
Minä selvisin laskettelusta. After ski olikin sitten toinen juttu. Kaakaonjuonti on vaarallista. Autolle vielä kävelin kohtuullisen hyvin, mutta iltaa kohden alkoi polven käyttö olla sen verran kivuliasta, että loppiaisen vietinkin sitten lääkärihommissa. Polvesta löytyi ristisiteen puolittainen repeämä. Polvituen käyttö neljän viikon ajan. Pahemminkin olisi voinut käydä, jos kierukat olisivat kärsineet. Mutta silti. Että satuttaa itsensä kahvilassa. Darn!
Kommentit
Lähetä kommentti