Ruuhkaa ja vuosia

Päivän aikana sitä ehtii miettiä jos jonkinlaista aihetta, mistä haluaisi kirjoittaa. Paljon olisi ajatuksia ja tarvetta kirjoittaa. Mutta sitten kun on aikaa, pää lyö tyhjää. Tämä pirun kiire. Muistan parikymppisenä ollessani harjoittelussa päiväkodissa jutelleeni kolmikymppisen ohjaajani kanssa usein kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Olin silloin aika varautunut ja jännitin uusia tilanteita paljon. Tästäkin juttelimme paljon. Minulle joku teatterireissukin oli varsinainen ponnistus. Osasin nauttia vasta, kun se oli ohi. Ohjaajani sanoi usein, että hänen pelkonsa on, ettei ehdi kaikkea. Elämä solahtaa ohitse, eikä ehdi sitä kaikkea, mitä haluaisi. Tuolloin ihmettelin suuresti tätä ajatusta. Mitä kaikkea? Nyt en enää. En todellakaan. Haluaisin tehdä niin paljon asioita. Pihassa liikkuessani näen joka paikassa juttuja, joita haluaisin työstää. Alakerrassa ompelukoneen sivuuttaminen saa sormet syyhyämään. Vitriinissä kirjat odottavat lukijaansa. Haluan ommella, lenkkeil...

Asumme omakotitalossa, vanhassa sellaisessa. Isolla pihalla. Ensimmäinen vuosi asuessa meni siihen, että sisätiloja fiksattiin jos jonkinlaisella remontilla. Seuraava kesä oli helvetillinen työleiri pihahommissa, kun suitsimme villiintynyttä pihaa ojennukseen. Sen jälkeenkään ei ole tekemisen puutetta ollut. Aikasemmassa kodissa oli pieni piskuinen rivaripiha, jonne mahtui muutama marjapensas ja iso grilli. Ja silti se ruoho jäi leikkaamatta. Vähän jännitti, miten sitten uuden kodin pihaa jaksaa hoitaa. Nyt viiden vuoden asumiskokemuksella on todettava, että sisältäni on kuoriutunut varsinainen lapiomuija. Olen kaivanut 40 vuotta vanhan orapihlaja-aidan juurineen irti maasta, kärrännyt haketta useamman peräkärryllisen verran, kantanut multaa kuutiokaupalla, levittänyt soraa, kantanut harkkoja, repinyt ruusupuskia, maalannut pintoja sekä kaikkea muuta mahdollista mitä pihassa nyt ikinä voikaan tehdä. Istutukset matkustavat pihassa paikasta toiseen useammin kuin ehtivät kukkia ja uusia...

Aina sitä luulee, että ei ole koskaan tullut loma niin tarpeeseen kuin juuri se alkava loma. Ja kyllä, syysloman alkukahinoissa kuulen huokaavani taas saman fraasin. Nyt tuli kyllä loma todellakin tarpeeseen. Jumalattomalla pinnistelyllä nilkutin lomaan saakka. Ensimmäisenä aamuna iski nuha. Mutta väliäkö sillä, nyt saa olla lomalla. Isä voi jo onneksi paremmin. Hänet on siirretty kuntouttavalle osastolle, jossa tutkitaan ja kuntoutetaan. Tyttöjä olen yksi kerrallaan vienyt katsomaan pappaa, on kovin tärkeää sekä lapsille että papalle. Nyt kun flunssa iski, tuli vierailuihin taukoa. Tänään olen siivonnut. Nuha pistää puuskuttamaan, mutta ihana oli saada koti kuntoon. Puhtaassa kodissa sitten laitoin takkaan valkean ja käperryin sohvalle viltin alle katsomaan tulta. Se on ihmeen rauhoittava elementti. Mies vei tyttöjä treeneihin ja minä sain vain olla. Lokakuu on solahtanut puoliväliin kuin huomaamatta. Töissä on riittänyt tekemistä ja isomman neidin 8v-synttärit ovat myös vaatine...

Mun ja mun isän välit ei aina ole olleet hyvät. On ollut hetkiä, kun mä olen ollut todella vihainen isälle. Kaikennäköistä on vuosien aikana koettu, ja mun mielestä ihan hyvin edistytty meidän väleissä.  Meissä on vaan liian paljon samaa. Isä on kova kertomaan puujalkavitsejä, ja mä en vaan kestä niitä. Ja itse lauon samanlaisia sitten muussa seurassa. Ärsyynnyn helposti siihen, mutta kuitenkin kaipaan ja haluan, että sillä on kaikki hyvin. Hyvin monimutkaista. Tämän viikon torstaina mun isä lakkasi laukomasta puisia vitsejä. Isä sai aivoinfarktin. Mä olin töissä, kun sain mieheltä viestin: "Sun isällä on joku aivoverenkiertohäikkä." Siellä mä seison ulkona valvomassa satoja muksuja, enkä tiennyt tarkasti, mitä on tapahtunut. Enkä mä itsekään oikein tajunnut, mitä tehdä. Kaikessa siinä hässäkässä, pelossa, itkussa, selvittelyssä, tiedottamisessa, tiedon hankkimisessa kaikkein päällimmäisenä sykki vain yksi ja ainoa ajatus: Se on mun ainoa isä, ja mä haluan vielä halata si...