Ruuhkaa ja vuosia

Silmälasit on siitä tärkeä apuväline, että ilman niitä on hankalampi olla. Varsinkin tuollaisen pienen ekaluokkalaisen, joka reenaa niin maan kauhiasti lukemista. Seiskavee on ollut jo viime kesänä kovin innokas lukija. Hän luki useamman helppolukuisen kirjan kannesta kanteen ennen ekaluokan alkua. Ihana oli kuunnella, kun neiti istui risti-istunnassa kirjahyllyn edessä ja luki puoliääneen kirjojaan. Se oppimisen riemu oli pitelemätöntä. Silmälaseja on saanut ostaa aika kasan. Kun kolmevuotias saa lasit, ne eivät ole kovin helläkätisessä käytössä. Ensimmäisten lasien kanssa harjoiteltiin ihan vain sitä, että niitä ei viskata nurkkaan, kun iskee kiukku. Senkin jälkeen lapsen kasvaessa laseille sattui ja tapahtui. Muutamista laseista on pudonnut linssi kesken menon. Viimeisimmät lasit rikkoutuivat, kun tyttö kaatui treeneissä tatamilla kasvoilleen ja kehys napsahti poikki. Tämä tapahtui noin 20 minuuttia treenien alun jälkeen, jolloin olimme kiiruhtaneet aivan viime tinkaan treene...

Haikarat eivät oikeasti kuulemma kuljeta vauvoja ovien taakse. Se on vain satua. Hieman iski epäilys, että josko sittenkin on totta, kun taivaasta tipahti naapurin kynnysmatolle vauva. Juu, kyllä! Ihan oikea vauva. Tosin vauva oli toooosi pieni ja sillä oli pitkä häntä. Pienen pieni oravavauva. Viereen mätkähti myös toinen pieni, mutta tämä parka ei osunut yhtä onnekkaasti kynnysmatolle ja kuoli välittömästi. Jos oli haikaran tekosia, niin nyt ei mennyt nappiin eläinlaji eikä kuljetus. Naapuri aikansa seuraili ja odotti, josko kuitenkin emo tulisi hakemaan. Että ehkä ei olisi kuitenkaan hänelle tarkoitettu tämä vauva. Emoa ei kuulunut eikä näkynyt. Pitkän aikaan tuollainen pieni rääpäle ei yksinään pärjää, joten huoli alkoi kasvaa. Naapuri soitteli eläinhoitolat läpi ja kyseli neuvoja. Haki netistä tietoa, kuinka hoitaa pientä oravaa, jos ei emo takaisin ota. Eikä emoa hakenut, joten naapuri haki. Hoitolaan pientä parkaa ei otettu, joten naapuri alkoi keinoemoksi. Ilmoittipa ...